TMJT

Sanon jo heti alkuun että tiedän itsekin että tietyllä tavalla nämä tunteet ja suhtautumiseni on tyhmää ja väärin, mutta toisaalta ihminen vo harvoin tunteilleen mitään. Tiedostan asian ja olen miettinyt sitä hyvin paljon, miehellenikin olen asiasta kertonut mahdollisimman rehellisesti, sillä tottakai tämä hiertää meidänkin välejämme. Aikuisena minun pitäisi osata suhtautua asiaan oikeinja järkevästi, mutta välillä se tuntuu niin kovin vaikealta...

Tilanne on siis se, että miehelläni on entisestä suhteesta kohta kouluikäinen lapsi. Olemme olleet mieheni kanssa jo melko pitkään yhdessä, meidän ensimmäisen lapsemme pitäisi syntyä oikeastaan hetkenä minä hyvänsä :) Elämäntilanteemme on muuttumassa jonkin verran toki lapsen syntymänkin takia, mutta olemme myös muuttamassa paljon kauemmas nykyiseltä paikkakunnalta, ja tämä taas tuo aivan omat uudistuksensa myös miehen ja hänen lapsensa tapaamisiin. Tapaamiskuvioista kertoisin sen verran, että homma ei todellakaan suju mitenkään mallikkaasti, ei ole sujunut siitä saakka kun mieheni ex kuuli että miehellä on "uusi nainen". Asioita vaikeutetaan tahallaan kun ajoista ei pidetä kiinni, ja yhtäkkiä soitellaan että poika pitäisi nyt heti ottaa useaksi päiväksi hoitoon.Tämä ei taas todellakaan onnistu mieheni työaikojen takia, itse en näe että minulla on joku velvollisuus toimia lapsenvahtina etenkään nyt kun loppuraskauteni ei ole muutenkaan sujunut helpoimmalla mahdollisella tavalla.

Tulen mieheni lapsen kanssa ihan kohtuullisen hyvin toimeen, mutta rehellisesti sanottuna en oikeastaan pidä hänestä. En ole mitenkään erityisen lapsirakas ihminen muutenkaan, mutta poika herättää minussa välillä suoranaista vihaa. Hänen tapaamisiinsa liityvät tilanteet aiheuttavat aina jos ei nyt riitaa,niin ainakin pahaa mieltä pojan äidin inhottavan käyttäytymisen takia. Minua ärsyttää pojan käyttäytyminen (ei minkäänlaisia tapoja) ja esim. se, että hänen kanssaan ei kertakaikkiaan voi lähteä mihinkään juuri tuon käytöksen takia. Vertailen häntä esim. tuttavien samanikäisiin tai vaikka serkkujeni lapsiin joiden kanssa olen viettänyt ja edelleen vietän paljon aikaa. Eivät hekään tietenkään ole mitään enkeleitä koko aikaa, mutta osaavat sentään jonkinlaiset tavat.

Käytöstavat ovat toki vain opetettava asia. Poika on kuitenkin pahimmillaan hyvin agressiivinen minua kohtaan. Jo nyt tulee paljon lyömistä ja potkimista ja puremista ja esim. aina kahdestaan jäädessämme hän on hyvin erilainen kun isänsä paikalla ollessa. Kyse ei ole siitä etteikö hän usko jos häntä komennan tai muuta, uskoo kyllä, mutta asia säilyy mielessä vain hetken. Minä en ole ainoa jota kohtaan poika näin käyttäytyy, mm. miehen siskon nuoremmat lapset saavat osansa, ja koiramme kiusaaminen ja kurittaminen on oikein lempipuuhaa. Tätä en todellakaan voi sietää, ja asiasta on kyllä sanottu nätisti ja pahastikin.

Kaikki ei siis tietenkään johdu lapsesta itsestään, mutta minusta alkaa tuntua kovin vaikealta yrittää olla edes mukava tai ylipäätään ottaa lasta kotiimme hänen käytöksensä takia. Eniten pelkään sitä kun tämä uusi tulokas putkahtaa maailmaan: mitä jos poika on heti alusta samalla tavalla aggressiivinen vauvaa kohtaan? Voin sanoa jo nyt, että en katso sekuntiakaan sellaista käytöstä.

Olemme siis mieheni kanssa asiasta puhuneet, hän on puhunut pojalleen yksin ja olemme puhuneet yhdessä. Tiedän että minun aikuisena siis pitäisi vaan yrittää elää asian kanssa ja tavallaan olen niin tehnytkin. Ymmärrän että lapsi tarvitsee isän ja isällä on oikeus lapseensa, tätä ei ole tarkoituskaan kyseenalaistaa. Mutta toisaalta ei kai minunkaan täydy isän uutena puolisona aivan kaikkea sietää? En osaa sanoa onko osa käytöksestä pojan äidin aikaansaannosta, sillä hän ei todellakaan tunnu haluavan että meillä menee hyvin. Tämä ei ole luettavissa pelkästään tapaamistappeluista, vaan ihan kaikesta muustakin. En viitsi nyt tähän sen enempää asian tätä puolta selvittää, mutta jos jokin keino toisten elämän hankaloittamiseksi ja mielipahan aiheuttamiseksi on keksitty, ex kyllä sitä käyttää.

Samasta veneestä

En tiedä - tuskin mitenkään. Fakta on se että eläminen vieraitten ihmisten kakaroitten kanssa ei oo herkkua. Vaikkeivät ne edes kovin huonosti käyttäytyisikään.

Kuitenkaan noita negatiivisia tunteita ei saisi olla - "mitäs läksit tuohon tilanteeseen" on varsinkin monen bioäidin kommentti. Koita nyt rakastaa vaan sitä muksua, vaikka mieli tekisi "viiltää ranteet auki".

Niinpä...

Kun se oma lapsi on tietenkin oma lapsi, ei biologinen äiti voi välttämättä ymmärtää että sitä hänen kultaansa ei vaan voi rakastaa samalla tavalla. Kaikki kunnia niille ketkä tällaiseen kiintymykseen pystyvät, mutta kuten ap kirjoitti, tunteilleen ei oikein voi mitään. Ei itseään pysty pakottamaan rakastamaan toisen lasta.

Tuo "mitäs läksit"-jeesustelu on mielestäni täysin turhaa. Taas mainitsen tämän tunnepuolen: jos toista ihmistä rakastaa, hänet ottaa kyllä virheineen ja vikoineen, mutta ei se tarkoita sitä ettivätkö ne voisi ärsyttää tai ajaa hermoromahduksen partaalle. Entisestä suhteesta oleva lapsi voi olla tavallaan tällainen välttämätön paha jota on vaan siedettävä silloin tällöin...vaikka olisi sitten kuinka ihana tai kiltti. Turha varmaan sano että koita kestää, kyllä se poika joskus varmaan rauhoittuu. Mutta väkivaltaista käytöstä ja esim. lemmikin rääkkäämistä ei tarvitse katsoa läpi sormien. Teillä on kotona säännöt, joita noudatetaan ja toista ihmistä ei vaan saa lyödä tai purra. Jos sanominen ei tepsi niin on vaan otettava kovemmat keinot käyttöön...Mitä ne sitten ovat? No, toisen lapsen käskeminen ja kurittaminen voi olla vähän kyseenalaista, mutta ymmärsin kuitenkin niin, että miehesi on tietoinen tilanteesta...

Kuka vastuussa?

Siellä teidän kodissa asuu lapsen biovanhempi, joka on kasvatusvastuussa omasta lapsestaan, et sinä. Kohdistetaanpa katse siihen pääasialliseen syylliseen, isään. Hän ei osaa kasvattaa omaa lastaan, ei välitä niin paljoa, että ottaisi asiakseen tehdä tästä yhteiskuntakelpoisen ihmisen.

Mitä luulet käyvän sen teidän yhteisen lapsen kohdalla? Voit huoletta uskoa, että sinä olet se kasvattaja ja mies vaan peesaa tai sitten ei.
Aina tulee ongelmia niin perusperheessä kuin uusperheessäkin, jos vanhempien käsitykset lastenkasvatuksesta eivät mene yksiin. Miehesi on tahdoton nössykkä, joka ei ota vastuuta oman lapsensa käytöksestä ja aiheuttaa lapselleen vahinkoa antamalla tämän häiriköidä muita ja siksi tästä lapsesta ei pidetä.

Tunnen tämän asian omalta kohdaltani oikein hyvin. Toisen lapsesta pitäminen on vaikeaa, mutta jos lapsi on ns. tarkkistapaus, se pitäminen on mahdotonta. Pahaa tekee katsella tuon kaltaisia vanhempia, jotka tekevät omalle lapselleen hirveän vahingon.

TMJT

Lapsi ei siis asu vakituisesti meidän luonamme, vaan äitinsä kanssa. Minulla ja miehelläni on hyvin selvät säännöt jotka olemme yhdessä puhuneet mm. käyttäytymisen suhteen. Mutta mitä vanhemmaksi poika on tullut, sitä vaikeampaa tuntuu olevan. Ymmärrän toki että ikäkin tekee juuri nyt osansa tuohon käytökseen, mutta miestäni en syytä missään tapauksessa. Meidän molempien ajatukset kasvatuksesta tulevat omista kodeistamme ja kummallakin on ollut selvät säännöt kotiintuloaikoineen, ruokapöytäkäyttäytymisineen jne. Pojan äiti taas on saanut mennä lapsesta saakka oman mielensä mukaan (vanhemmat alkoholisteja, jos se nyt jotain vaikuttaa...) ja jatkaa samaa menoa myös nyt. Hänen menonsa ovat kuulemma tärkeintä. Lapsen ohjelmaa äidin luona on tv:n tai dvd:n katsominen ammuisin kun äiti nukkuu reiluun puoleen päivään. Ruokansa saa valita itse tyyliin suklaata ja keksejä aamupalalla, karkkipäivä voi olla vaikka joka päivä ja ruokapöydässä saa leikkiä ja riehua miten lystää... Meillä siis täysin päinvastoin, joten aiheuttaahan se kiukuttelua ja poika sanookin usein että täällä pitäisi olla samat säännöt kuin äitillä...

Mieheni sanoo itsekin että häntä ottaa päähän kun suurin osa ajasta pojan ollessa meidän kanssa menee siihen että hän joutuu vaan käskemään ja komentelemaan, mutta näiden parin päivän vierailujen aikana ei paljon ehdi tekemään kun suurimman osan ajasta poika saa elää kuin pellossa...

Maikkuli?

Miksi ihmeessä pitää alkaa noin kärkkäästi syyttelemään heti lapsen isää? Eiköhän molemmat vanhemmat ole vastuussa lapsensa kasvatuksesta ja jos lapsi asuu enimmäkseen äitinsä kanssa, eikö suurin vaikutus ole juuri äidillä ja hänen kasvatustavallaan? Viikonloppuna ei synny ihmeitä vaikka sitä kuinka toivoisi, ja jos äiti on itse saanut elää pellossa, ei ole ihme että lapsi on menossa samaan suuntaan kovaa vauhtia....

no siksi että

siinä uusperheessä on lapsella vain yksi biovanhempi ja hän on päävastuussa omasta lapsestaan. Lapselle voi tehdä vallan hyvin selväksi, että meillä on meidän säännöt ja äidilläsi omat. Mutta täällä eletään näin. Ja sekin on sen biovanhemman tehtävä.

Tsih

Nimenomaan, molemmat vanhemmat ovat vastuussa. Ap taas ei tunnu näkevän mitään syytä lapsenn isässä "miestäni en syytä missään tapauksessa". Siis ihan kamala äiti ja ihana isä. Joojoojoopajoo...

Maikkuli?

Ja ymmärsin ap:n kirjoituksesta kyllä että isä kyllä käskeekin poikaansa. Tottakai lapsi haluaa mennä sieltä missä aita on matalin, jos äidillä ei ole mitään sääntöjä, voi olla vaikeaa lapselle yhtäkkiä jos ei saakaan mennä niinkuin itse haluaa. Lapsi kuitenkin oli alle kouluikäinen, tai ymmärtääkseni ainakin. Mielesätni tuonikäiselle pitää asettaa selvät rajat.

Taas näitä...

Taasko näitä katkeria exiä? Heti tartutaan pieneenkin lausahdukseen jossa lapsen bioäitiä vähänkin morkataan. Ymmärtäkää nyt helvetti että ei ne tiedän mukulta ole mitään enkeleitä! Kyllähän molemmat vanhemmat ovat vastuussa, mutta eikös tuolla lukenut että lapsi asuu pääasiassa äitinsä luona? Sieltähän ne käyttäytymissäännöt sillon enimmäkseen tulevat...

Kuka vastuussa?

Katkeria exiä?
Minä ainakin vieritän vastuun sekä bioäidille että bioisälle, sen sijaan isän nyxä ei ole vastuussa lapsen kasvatuksesta. Sitä ihmettelinkin, kun ap. vapautti miehensä kokonaan lapsen käyttäytymisestä. Lyhyelläkin ajalla saa paljon aikaiseksi, jos on taitoa ja halua. Ja vielä enemmän sitä halua, taitoa voi aina hankkia lisää ammattiauttajilta.

Kumma isä, kun vaan katselee tumput suorana vierestä kun oma lapsi pilaa elämänsä.

erd

Valitettavasti persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä kasvaa juuri niin kun vanhemmilla ei ole yhteistä linjaa... Lapsi menee totaalisen sekaisin kun toinen vanhempi antaa luvan ja toinen ei. Vanhempien kannattaisi käydä perusteelliset keskustelut aiheesta, sillä kyseessä on lapsen elämä sekä muiden ihmisten elämä joiden kanssa hän tulee olemaan tekemisissä. Asiaa on tutkittu ja artikkeleita olen lukenut erinäisistä paikoista, mutten valitettavasti muista lähteitä. Joku asiaan erikoistunut ihminen (psykiatri(?)) voisi auttaa vanhempia luomaan sopivan kasvuympäristön lapselle, joka joutuu kasvamaan sellaisessa ympäristössä. Asia vaatii yhteistyötä.

mie vaanxx

Mitäs jos itselläsi olisi lapsia ja miehesi ei voisi sietää heitä niin sanoisitko vain, että ymmärrät miestäsi koska vieraitten ihmisten kakaroita ei voi rakastaa vaikka käyttäytyisivät hyvin. Antaisit siis oman lapsesi elää sellaisessa ilmapiirissä?

virnistys

No kyllä lapsen kuin lapsen on ymmärrettävä se ettei kaikkialla päde samat säännöt. Onhan päiväkodissa, koulussa, isovanhemmillakin kaikilla eri säännöt. Kurista tuo kuullostaa olevan kiinni tai siis sen puutteesta. Joskus on sen etävanhemman ihan liian vaikeaa asettaa kunnon rajoja jos sitä lastaan näkee harvoin. En nyt tarkoita että pitäisi ottaa piiska käyttöön mutta kunnon konkreettisilla rangaistuksilla on tuollainen käytös kitkettävä lapsesta pois jos ei puhe auta,sehän kärsii siitä muuallakin jos ei opi käyttäytymään. Esim. ei yhtään television katselua tänä v-loppuna jos lyö, ei yhtään karkkia jos ei ole kunnolla ruokapöydässä jne.

samasta veneestä edelleenkin

Mutta kun ei ole lapsia. Eikä tule olemaankaan. Turha edes spekuloida tuollaisella ajatuksella.

Ehkä kaikkien kannattaisi harkita niin perusteellisesti sitä lasten tekoa, että ymmärtää sitoutua sitten siihen lasten äitiin/isään ns. loppuelämäkseen (tai ainakin lasten aikuistumiseen asti) eikä ota eroa heti muutaman vuoden päästä kun ei saakaan sitä perheyhteyttä ja parisuhdetta toimimaan.
Ja uusioperheen perustamista en suosittele kellekään, koska sen toimimaan saaminen on vaikeaa. Tai ainakin se vaatii siltä uuspuolisolta pitkiä hermoja ja sen hyväksymistä että on useinkin hierarkiassa alimpana kun kaikkien muiden tarpeet ja tunteet menevät edelle.

mie vaanxx

Just ja ennenkaikkea kannattaisi tarkkaan harkita meneekö sellaisen ihmisen elämään jolla on lapsia ennestään tietäen, että ei toisten kakaroista voi pitää.

Se taas on aivan oma valinta jos antaa KAIKKIEN muiden tarpeiden ja tunteiden mennä edelle, aikuinen pystyy valitsemaan mutta lapsi ei joten on sanomattakin selvää,e ttä lasten etu tulee aina laittaa aikuisten etujen edelle.

Minua ihmetyttää muutenkin, että laitetaan lasten syyksi asioita joihin he eivät ole syypäitä, pitäisi tajuta, että ne lapset on kasvattanut se teidän uusi ihana puolisonne ja juuri hän antaa lastensa mellastaa ja käyttäytyä huonosti, on aivan samantekevää miten ne käyttäytyvät lähivanhemman luona, vain se ratkaisee miten etävanhempi antaa lastensa käyttäytyä luonaan, lapset eivät ole tyhmiä, ne tekevät mitä annetaan tehdä ja jos taatusti käyttävät hyväkseen syyllisyyttä potevaa etävanhempaa.
Omien vanhempien tehtävä on olla lapsilleen ensisijainen kasvattaja ja kurinpitäjä, uudet kumppanit voivat vaan tukea tai sitten hyväksyä se,e ttä heidän kumppaninsa ja hänen exänsä eivät osaa pitää kuria ja kasvattaa lapsiaan tai eivät osaa hoitaa eroaan niin fiksusti,e ttä lasten ei tarvitsisi joutua maksumiehiksi.
Niin se vaan menee, itse en ikinä koskaan enkä mistään hinnasta ottaisi kumppanikseni ihmistä joka kohtelisi lapsiani huonosti!

mummopuoli

Minä olen keski-ikäisenä mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on aikuisia lapsia ja myös minulla on aikuinen lapsi. Alusta alkaen tein selväksi, että meillä on meidän säännöt ja äitinne kodissa on sitten hänen sääntönsä. Samoin lapsenlapsille olen opettanut asioita, joita en hyväksy, vaikka heidän vanhempansa ja miehen exä ja myös mieheni pitävät normaaleina. Esimerkiksi meillä istutaan pöydän ääreen syömään eikä juosta ympäriinsä leipää tai pullaa kädessä.

Pienet lapset oppivat nopeasti nämä minun sääntöni, heidän vanhemmilleen niiden noudattaminen on näköjään vaikeampaa. Tämä koti on myös minun kotini eikä ainoastaan mieheni lasten isän koti ja minä siellä jotenkin vain oleilisin.

Jämäkkä ote vain heti alkuun niin kaikki sujuu jatkossa helpommin. Kunnioitus toista kohtaan ja toisen hyväksyminen ja lopulta ystävystyminenkin on lopulta kaikkien parhaaksi.

Junttilan tupa

Jämäkkä ote? Joo, olisihan se kiva, mutta kun asut miehen talossa, niin et voi olla jämäkkä. Olet kuin se entinen paska Junttilan tuvan seinällä, inhottava, hiljainen, mutta valitettavasti näkyvä, jota yritetään kaikin konstein puhdistaa pois.

Samasta veneestä taaskin

Kuka (ja missä) on syyttänyt lapsia ?? Eikö ap:kin kertonut kokonaistilanteesta ja siitä miten hän voi huonosti siinä ? Oletko sitä mieltä että on oma vika kun on tilanteeseen lähtenyt, että "voi voi, syyttäköön nyt itseään" ? Onko niin että sitten siinä tapauksessa on turha valittaa ja yrittää saada muutosta tilanteeseen = itselleen ihmismäistä kohtelua ?

Sinä "et ottaisi kumppaniksesi ihmistä joka kohtelisi lapsiasi huonosti"
Onko tuosta nyt ymmärrettävä myös että kaiken pahan alku ja juuri onkin se uusi puoliso ? Että vika onkin näissä jutuissa se että se uusi puoliso on huonokäytöksinen?
Ja toisinpäin kääntäen: Menisitkö sinä innosta hihkuen uutena puolisona perheeseen jossa sinua sorsitaan ja sinä et ole "mitään" ?

mie vaanxx

No siis lapsia syytetään huonosta käytöksestä vaikka pitäisi syyttää vanhempia jotka sallivat huonon käytöksen.
No kenen vika se sitten on jos menee suhteeseen jossa tietää olevan huonosti kasvatettuja lapsia ja ilkeitä exiä, kumppani joka ei puutu lasten tekemisiin tarpeeksi jämäkästi, ei ainakaan lasten vika ja jos vika on miehessä niin pakkoko on ottaa sellainen mies, niin yksinkertaista ja niin vaikeaa.

Kai aikuinen ihminen tietää mihin päänsä työntää ja jos ei tiedä niin kyllä voi syyttää ihan itseään , jos tilanne on ollut tiedossa niin miksi se siitä muuttuu mutta helpompi on tietysti syyttää lapsia ja miehen exää.

No en todellakaan menisi suhteeseen niin kypsymättömän miehen kanssa joka antaisi lastensa kohdella uutta kumppania epäkunnioitavasti, näes kun en ole sellainen ihminen joka antaa kohdella itseään huonosti ja haluaa olla uhri. Jokainen on oman onnensa seppä !

mummopuoli

Minäkin asun miehen omistamassa talossa, mutta mieheni on minut sinne ihan vapaaehtoisesti pyytänyt ja katson olevani ihan tasaveroinen hänen kanssaan.

Junttilan tupa

Hyvä sulle, mummopuoli. Minä olen erilainen ja haluaisin olla kiva kaikille ja pidetty, mutta en sitä ole. Pelkkä miehen rakkaus ei riitä, jos ympäristö ei edes pidä.

LIssää mummopuolia

Meilläkin on meidän säännöt, vaikka omistaja on mies yksin ja minä avokki parinkymmenen vuoden ajan. Ihan tasavertaisia olemme kotiasioissa, minun sanani on laki siinä kuin miehenkin.

Kun sen tietävät kaikki, ei tule hankalia tilanteita, vaan meidät otetaan tosissaan eikä rajoja testailla. Sujuu toisinsanoen hyvin. Kotimme on linnamme, molemmille.

Niin, kyllä lapsen on vaikea käsittää, että isin luona todella ollaan erilailla kuin äidin kanssa, jos äiti mollaa ja vähättelee lapselle isän uutta puolisoa ja heidän tapaansa elää.

Tietenkin äiti puolustaa omaa tapaansa, vaikka se ei lapsen kannalta olekaan hyvä malli. Isin luona on terveet rajat ja turvallisuus, äidillä oma mukavuus on pääasia. Se tarkoittaa, että äiti puolustelee kiivaasti "vapaata" kasvatustyyliään, joka on yhtä kuin ei kasvateta. Sellaiseen tottunut lapsi kapinoi kaikkia rajoja vastaan. Lisäksi äiti taitaa olla mustis ja kateellinen exänsä uudesta onnesta ja tasapainosta! Sitä pitää keikuttaa ja lapsi on siihen oiva väline.

Kyllä te miehenne kanssa saatte ja voitte pitää lapselle kotonanne omat tapanne ja vaatia häntä siihen erilaisilla keinoilla. Paras tietysti olisi, jos ajan kanssa hän vapaaehtoisesti alkaa käyttäytymään niiden mukaan. Sen saavuttaa, kun pitää johdonmukaisesti kiinni siitä, mitä olette sopineet ja lipsumisesta seuraa rangaistus - jonkin mieluisan asian epääminen, jäähy tms. huomiotta jättäminen.

Positiivisesta käytöksestä kiitellän ja palkitaan vuolaasti. Annetaan silloin syliä ja hellää kosketusta, te molemmat. Lapsi oppii nauttimaan siitä, että hyvää ruokaa on tarjolla säännöllisesti sekä selvät rajat. Niitä lapsi tarvitsee kaikista eniten tunteakseen olonsa turvalliseksi.

Muutos tapahtuu varmasti hitaasti, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Siinä sivussa huomaat itsekin kiintyväsi lapseen, kun hän edistyy ja kosketat lasta kauniisti. Ajattele silloin tietoisesti lämpimiä tunteita, se välittyy lapseen ja itseesikin aidoksi tunteeksi.

Vauvasta puhutaan tietysti lapsen siskona tai veljenä, kuinka hänestä tulee varmasti maailman hienoin isoveli. Juttelette, miten isoveli voi hoitaa ja helliä vauvaa, kuinka heistä tulee siskokset, jotka ovat maailman tärkeimmät toisilleen. Annat hänen kuunnella masuasi, kuuluuko sieltä vauvan potkut ja tervehdykset isovelille. Otat hänet mukaan hoitoon vaikkapa tutin ja vaipan ojentajana, jotta mustasukkaisuus lievenee ja kiintymys kasvaa.

Yhdessä oleminen ja toisen huomioiminen ovat kautta aikojen toimineet parhaina terapeutteina, kun on kyse minkä ikäisten ihmisten tahansa suhteiden parantajina. Sellainen ihminen, johon lapsi oppii luottamaan, jonka käytös ei pompi laidasta toiseen, luo turvallisuutta.

Niinpä niin...

Kirjoitat asiaa ja kauniisti "lisää mummopuolia". Kyllähän sen noin pitäisi mennä juu. Mutta en tiedä missä meillä mättää kun esim lapsi puhuu vain isälleen ja "sinä" muodossa, ei siis koskaan vahingossakaan puhu meille molemmille "te" muodossa. Kaikki mitä kotonanne on, on "isän". Jos lasta pyytää kattamaan pöydän hän kattaa lautaset isälleen ja itselleen (vaikka minä olen tehnyt ruoan).
Jos minä yritän hellästi hipaista esim olkapäästä tai selästä niin lapsi vetäytyy pois.

Nämä ovat toisaalta pieniä asioita mutta silti ne tuntuvat pahalta. Olemme asuneet yhdessä jo 2,5 vuotta joten kärsivällisyys alkaa käydä kuitenkin vähiin, vaikka kuinka pitäisi jaksaa yrittää.

TMJT

Mummopuolen vinkit kuulostavat kyllä hienolta... toivottavasti vaan löydän jostain kärsivällisyyttä ja voimia yrittää vielä kun välillä olo on kuten edelliselläkin kirjoittajalla (Niinpä niin...) Sama homma on nimittäin meillä usein. Usein on vaan se "isi", isin luona, isin tavarat, isin koira jne vaikka mieheni ainakin muistaa puhua kyllä meistä. Tietenkin sitä aikuisena pitäisi jaksaa yritää mutta välillä vaan tekisi mieli antaa olla. Eihän kyseessä ole minun lapseni...

Arvasinkin jo muiden viestiketjujen perusteella että tulee näitä "itse olet sänkysi sijannut"-vastauksia. Hienoa että joillekin elämä on niin mustavalkoista ja yksinkertaista tai helppoa ettei tällaiseen tilanteeseen joudu tai itseään päästä. Mutta toisaalta jotkut meistä elävät siinä joka päivä. On helppo arvostella jos ei tiedä taustoja, mutta pysyn ainakin itse kannassani siitä että miestäni en syytä poikansa käyttäytymisestä. Niinkuin jo sanoin: _meillä_ on selvät rajat ja säännöt ja poikaa kyllärangaistaan huonosta käytöksestä. Valitettavaa on että parissa päivässä ei tapahdu ihmeitä ja kuten tuolla aiemmin kirjotettiinkin:

Tietenkin äiti puolustaa omaa tapaansa, vaikka se ei lapsen kannalta olekaan hyvä malli. Isin luona on terveet rajat ja turvallisuus, äidillä oma mukavuus on pääasia. Se tarkoittaa, että äiti puolustelee kiivaasti "vapaata" kasvatustyyliään, joka on yhtä kuin ei kasvateta. Sellaiseen tottunut lapsi kapinoi kaikkia rajoja vastaan. Lisäksi äiti taitaa olla mustis ja kateellinen exänsä uudesta onnesta ja tasapainosta! Sitä pitää keikuttaa ja lapsi on siihen oiva väline.