Niinpä niin...

Kauheaa sanoa näin mutta kumma kyllä minua lohduttaa se etten ole yksin näitten "vääränlaisten" ja "pahojen" tunteitteni kanssa, että muutkin käyvät läpi ihan samoja juttuja...
Meilläkin mies (ja minäkin kyllä!) sanoo vähän väliä näistä asioista lapselle, mutta samat asiat toistuvat ja toistuvat. Taitaa olla huonomuistinen tenava jo noin nuorena.
Riitaa tulee usein, ja sitten taas huono omatunto: mikä minussa on vikana kun en vilpittömästi pysty rakastamaan tuota lasta?!

Ja sitten, niinkuin sanoitkin, nuo mustavalkoiset tuomitsijat: itsehän olemme ehdoin tahdoin päämme tuohon tilanteeseen työntäneet, vaikka OLEMME TIENNEET JO ALUNALKAEN ETTÄ TAUSTALLA ON ILKEITÄ EXIÄ JA HUONOSTIKASVATETTUJA LAPSIA...
Ei voi muuta todeta kuin että "huoh"....
Mutta hei, tsemppiä meille kaikille, yritetään kasvaa ihmisinä ja tulla fiksuiksi toisten ymmärtäjiksi!

mie vaanxx

En tuomitse kunhan kysyn; odotitteko te jotain muuta tai mitä te odotitte suhteelta jossa faktat olivat jo varmasti tiedossa; lapsen käytös, exän vapaa kasvatustyyli ja mustasukkaisuus entisen miehensä uudesta suhteesta jne. jne? Rakkaus kun valitettavasti ei voita kaikkea esteitä.

Pitääkö uuden kumppanin sietää mitä vain; ei tietenkään pidä mutta mitä tekee asian suhteen pitää päättää ihan itse, et pysty muuttamaan kumppanisi exää, et pysty muuttamaan lasta mieleiseksesi jos pystyisit olisit varmaan jo tehnyt sen. Miehelläsi on lapsi josta hän on velvollinen huolehtimaan ja jos hänkään ei saa lapsen käytöstä paremmaksi niin mitä jää jäljelle?

TMJT

Mitä jää jäljelle? Eihän meidän elämämme ole pelkästään ne viikonloput kun poika on isällään. Jos olisikin niin eihän tässä kai silloin olisi mitään ihmeteltävää... Tai ainakin olisi helpompi vaan luovuttaa ja antaa olla, jatkaa eteenpäin. Rakkaus ei voita kaikkia esteitä, ei tietenkään. Mutta mielestäni huonosti käyttäytyvä lapsi ja paskamainen ex eivät ole syitä erota. Yhteinen elämämme, normaali arki jota elämme mieheni kanssa suurimman osan ajasta on juuri sellaista mitä olen aina toivonut ja mitä haluan. Olen onnellinen mieheni kanssa ja uskon ainakin että hänkin on onnellinen, ainakin tuo niin sanoo (: Sillä on merkitystä.

Ja Niinpä niin... ei ole kauheaa sano noin, ymmärrän tunteesi täysin. Se että välillä tuntee jopa vihaavansa lasta ei ole oikein, ja sen myöntäminen on suurin synti mitä voi tehdä... tai siltä ainakin tuntuu. Lohduttaa kun tietää ettei ole ainoa joka tuskailee aina viikonloppuisin... Voimia sinnekin, aika kuluu ja lapset kasvavat...

Niinpä niin...

Vai faktat tiedossa... Eivät tällaiset asiat tule ilmi heti alussa - eihän isä kerro uudelle tyttöystävälleen että "hei, minulla on sitten v-mäinen ex-akka ja lapsetkin käyttäytyvät ihan miten niitä huvittaa. Alatko silti olemaan kanssani ?"
Eikä se exä ja ne lapset edes ole välttämättä alunalkaen ole sellaisia. Exän käytös muuttuu yleensä sillä sekunnilla kun hän saa tietää että isilläpä onkin nyt joku uusi. Ja lapset osaavat hyvinkin olla alussa vieraskoreita, jännittävät tietysti hekin uutta ihmistä. Mutta antaas olla kun menee aikaa ja he ymmärtävät että uusi ihminen onkin tullut jäädäkseen ja vieraskoreus katoaa...

mie vaanxx

Ai sorry minä kun luulin, että ihmiset seurustelevat sentään jonkin aikaa ennenkuin muuttavat yhteen ja tutustuvat toistensa lapsiin juuri sen takia, että lapset tottuvat ja se vieraskoreus häviää. Nykyään jokainen aivan varmaan tietää miten vaikeita uusperhekuviot ovat niin siihen kuvioon lähteminen vaatii harkintaa paljon enemmän kuin "normaaliin" seurustelusuhteeseen lähteminen.

mummopuoli

Jos olisin tiennyt kuinka mustasukkaisia ja ilkeitä aikuiset lapset voivat olla isän uudelle vaimolle, enpä olisi tähän sotkuun ruvennut. Vei vuosia saada asiat tasapainoon ja kaikki ihan ystäviksi keskenään. Onneksi nyt on kaikki hyvin paitsi mitä nyt minä joskus uskallan laittaa niitä sääntöjä lapsenlapsille, niin siitä vieläkin soitetaan jälkikäteen isälle eikä keskustella sillä hetkellä asiasta minun kanssani.

Heip

Negatunteisiin voi saada muutoksen! Siihen vaaditaan päätös, että: Haluan suhtautua tuohon ihmiseen ystävällisesti. Haluan etsiä ja nähdä hänessä hyviä asioita. Haluan kohdella häntä kuten kaikkia ihmisiä tulisi kohdella.

Tämän tietoisen päätöksen jälkeen tunne-elämäkin muuttuu, mutta siihen menee kauemmin aikaa. Paras palkinto negatiivisista tunteisa eroon pääsemisellä on se, että oma olo kohentuu!

Oma uusperhe-ongelmani ja suruni on se, että mieheni lapsen ollessa meillä minä muutun mieheni silmissä 'ilmaksi'. Se satuttaa, todella pahasti . Nyt olen keksinyt yhden keinon, miten kuitenkin saan hänet puhumaan kanssani silloinkin, kun lapsi on meillä: soitan hänelle puhelimella :-). Mutta toivon todella, että tämä muuttuu - että mieheni huomaisi itse mitä hän tekee! Itse en voisi tällä tavalla mitätöidä ketään.

Niinpä niin...

Ei millään pahalla mutta eikö tuokin ole aika säälittävää. Että joutuu alentumaan tuollaiseen sen takia että MUUT IHMISET KOHTELEVAT SINUA huonosti :(

Ilmaa minäkin...

Ilmaksi muuttumista on ollut meilläkin välillä. Lapset vaativat tietenkin paljon huomiota mutta itse en ainakaan viitsi edes alkaa pyydellä "normaalia" suhtautumista mieheltäni. Palaute seuraa välittömästi paskamaisena käytöksenä, mieheni lapset nimittäin ovat hyvin mustasukkaisia siitä että mieheni edes halailee minua, meillä kun normaaliin käytökseen kuuluu paljon hellittelyä ihan muuten vaan. En siis todellakaan ala kilpailemaan kakroiden kanssa huomiosta,eikä mielestäni kenenkään pitäisi. Entisestä suhteesta olevat lapset ovat aina kiviä kengässä, niitä on vaan siedettävä mutta ei kukaan pakota väkisin tykkäämään, etenkin jos ovat tarkkistapauksia...

mummopuoli

Ihan aikuisetkin lapset voivat olla mustiksia isästään tai äidistään uudelle puoliskolle. Meilläkin aluksi valitettiin, ettei isä enää rakasta meitä kun halaa vaimoaan. Kun kuulin siitä, sovittiin ettei halailla lasten läsnäollessa ollenkaan ja se on nyt sitten jatkunutkin siitä saakka sellaisena. Ja nämä lapset olivat jo osa yli kaksikymppisiä siinä vaiheessa.

En tiedä hyväksyisivätkö jo nyt meidänkin keskinäisen halaamisen, kun ovat kukin tahoillaan jo naimisissa.

TMJT

Ei kai kenenkään pitäisi joutua sopimaan tuollaista? Ettei halailla tai osoiteta muuten tunteita kun joku tietty ihminen on paikalla? Meillä on ainakin halailtu aina paljon jo kotona kun olin lapsi, samaa teen ystävieni kanssa kun näemme esim. pidemmän tauon jälkeen ja halailen ja suukottelen kyllä miestänkin, samoin hän minua ja mahaani. Minusta tuntuisi oudolta esittää tai muuttaa meidän normaalia käytöstämme vain sen takia että miehen lapsi on paikalla... Toki hän on selvästi mustis siitä että isi antaa huomiota muillekin kun hänelle, esim.usein käsi kädessä kävellessämme tunkee tahallaan minun eteeni tai astuu kantapäilleni, jos mieheni jonkun tekemisen välissä käy välillä vaan suukottamassa tai halaamassa niin tulee heti repimään kädestä jne. Mutta sama toistuu myös aina kun puhumme. Lapsi yrittää aina keskeyttää ja kun ei onnistu yhdellä kerralla niin aletaan huutaa. Tästäkin ollaan pidetty ihan selkeä linja: jos aikuiset puhuvat (oli se sitten minä ja mieheni tai kuka tahansa muu), lapset eivät keskeytä kun aikuisetkin odottavat omaa vuoroaan. Siis miten nyt normaalisti keskustellaan...Tässä huomio-kysymyksessä on mielestäni kuitenkin tärkeää pitää tiukka linja jo senkin takia että vauvaa ei voi jättää huomiotta vai sen takia että toisesta tuntuu pahalta jos kukaan muu saa olla isän sylissä. Silloin kantapäille astumiset tai muut temput voivat olla toisenlaisia ihan tuon muun aiemman agressiivisen käytöksen perusteella ja voin ihan rehellisesti sanoa että jos mustasukkaisuus vauvalle johtaa yhteenkään ilkeyteen niin minullakin loppuu edes halu yrittää...

mummopuoli

Sisarusten välistä mustasukkaisuutta tapahtuu kyllä ihan täyssisarustenkin kesken. Minun yksin lapsenlapseni oli aluksi niin mustis pikkusiskolleen, että yritti istua lapsen mahan päälle tai laittoi tyynyn kasvoille jne. siis oikeasti vaarallisia asioita. Pienten lasten ja vielä kouluikäistenkin mustasukkaisuuden käsitän, mutta että aikuiset viitsivät vielä asiasta valittaa, on minusta liikaa.

mnbc

Tilanne pahenee tod.näköisesti vauvan myötä. Olet oikassa kun olet huolissasi. Silloin mukaan tulee mustasukkaisuus. Pojan käytökseen täytyisi puuttua nyt jämäkästi. Hyvää käytöstä palkita.
Oman jaksamisesi takia selkeät säännöt on pakko olla.

vaikea tilanne todella

Näin se on. Huonoon käytökseen täytyy aina puuttua jämäkästi ja johdonmukaisesti.

Voihan se olla että lapsella on jo nyt orastavaa persoonallisuushäiriötä joka heijastelee näin käytöksessä. Suosittelen ammattilaisten apua tilanteessa. Olen nähny tlasten mustasukkaisuutta ja huonoa käytöstä lähipiirissäni mutta ne ovat yleensä ääritapauksia ja ikään kuin 'kohtauksia' jotka menevät ohi ihan normaalisti kun aikuiset pistävät rajat.

Vaikeaa se on jos lapsen äiti ei tee yhteistyötä. Mutta onneksi, yleensä, lapset ovat sen verran fiksuja että tajuavat mikä on oikein ja mikä väärin kun on tarpeeksi toistoja. Jos lapset ovat normaaliälyisiä eikä ole liian isoja tunnevammoja.

lcchb

Ei pelkällä negatiivisten tunteiden kieltämisellä minnekkään päästä---