Hetkellinen yh

Olen ollut nyt kaksi viikkoa lapsen kanssa kahdestaan, kun mieheni on työmatkalla ja täytyy sanoa, että olen aivan sippis. Mihinkään ei pääse ilman lasta, joten jumpat sun muut on täytynyt jättää välistä. Lapsi on lisäksi ollut sairaana osan aikaa, joten noilta päiviltä puistoon menokin on jäänyt ja olemme olleet kahdestaan kotona. Parina päivänä on käynyt vieraita illalla, mutta muuten olemme olleet kaksin. Oli ihan pakko tulla kysymään teiltä yh-äideiltä, että miten ihmeessä jaksatte olla lasten kanssa yksin ilman puolisoa?? Ja tämä ei ole mikään v-ttuilun aloitus vaan ihan oikeasti rehellisesti tulin kysymään. Meillä kun on välillä ollut parisuhteessa vaikeaa ja olemme miettineet eroa, mutta täytyy sanoa, että tämän kokemuksen jälkeen en todellakaan sitä halua, vielä vähemmän kuin ennen. En jaksaisi tällaista elämää, kun on täysin sidottu lapseen, eikä saa mitään tehdä itsekseen tai rauhassa. Lapsi siis 1,5 vuotias, nukkuu 1-2 tuntia päikkäreitä ja muuten täysi vauhti päällä. Tosi tempperamenttinen ja vilkas poika.

Olisi kiva kuulla mietteitä. Thanks.

JustAnOpinion

Noin 9 vuoden yh-kokemuksella voin kertoa, että lapset tuppaa kasvamaan. Jotenkin käsittämätöntä lukea tollaista ruikutusta aikuiselta (?) ihmiseltä 2 viikon takia!!!
Itse olin yh koska valitsin niin.

Nyt olen edelleen esikoiseni yh, mutta uudesta liitosta minulla on 1,5 vuotias lapsi, sekä uusi tulossa ja asumme tällä hetkellä miehen työtilanteen takia eri maissa, joten pyöritän tätä koko systeemiä siis ihan yksin. Eikä ole tullut pieneen mieleenkään valittaa.
Mutta meitä on moneksi.
Sun "yh" elämä tod näk päättyy piankin, mun vasta ensi vuoden puolella.

Hyvin tätä jaksaa kun tietää, ettei ole ikuista ja että "elämääkin" on tuolla jossain tulevaisuudessa. Sulla voi elämästä tehdä "hankalaa" tällä hetkellä se, että olet tottunut että arjessa on toinen ihminen jakamassa vastuuta lapsesta, ja olet saanut niitä omia hetkiä. Ja sun lapsi (kuten munkin keskimmäinen) on nyt sellaisessa iässä, että tarvii paljon apua kaikessa ja paljon huomiota ja aikaa myös. On se joskus väsyttävää, en sitä kiellä. Mutta mä hyväksyn tämän hetkisen tilanteeni ja sen ettei tämä ole ikuista.

Silloin kun olin vuosia esikoisen kanssa kaksin, mulla satunnaisesti meni "kuppi nurin" eli tuntui siltä että nyt tarviin omaa aikaa, ja silloin mulla oli onnekseni laaja turvaverkko apuna.

Tähän ei ole tyhjentävää vastausta. Toiset jaksaa, toiset ei, se on hyvin pitkälti asenne kysymys. Mulla kun yksinhuoltajuus oli aikanaan tietoinen valinta, tiesin, että valittaa ei auta, kun on tiensä valinnut.
Toisin on sellaisten kanssa, jotka tahtomattaan ja/tai yllättäen joutuvat yksinhuoltajiksi. Silloin on varmasti vaikeampi suhtautua asioihin, ainakin aluksi. Jotkut ei sopeudu koskaan.

ap.

Voi anteeksi, että "ruikutin". Ja kyllä, olen aikuinen ihminen. Miksei saa sanoa, että on sippis jos oikeasti on? Ehkä meidät sitten on tehty eri materiaalista ja minä en ole sitä kestävintä laatua. Hyvä jos sinä olet jaksanut, koska minä en jaksaisi yh:na. Tosin on ne lapsetkin erilaisia ja voisin kuvitella jonkun rauhallisen ja tasaisen lapsen kanssa jaksavani paremmin. Tuo riiviö ei anna minun tehdä mitään yksin, ei yhtään mitään. Heti alkaa valitus muuten.

Kiitos ja näkemiin.

JustAnOpinion

Aika lapsellista vetää mun kommentista herne nenään. Ymmärrän nyt vähän paremmin myös tuon sun aloituksen.... Ja vähän vaikeampi ymmärtää että olet aikuinen...

Kun pyysit kommentteja, niin olisit sanonut, että haluat vain sellaisia pään silitys kommentteja.

Mutta usko pois, että oikean yh:n silmissä sun kirjoitukses oli pelkkää ruikutusta parin viikon yksinelon takia. Poislukien ne yh:t joiden elämä on kurjaa, eikä siinä nähdä mitään positiivista. Ei millään pahalla kenellekään.
Tottakai saa sanoa, jos on väsynyt ja lopussa, olen minäkin niin tehnyt, mutta ei siitä sen kummempaa numeroa tarvi tehdä.

Mun esikoinen on tooooodellla vauhdikas tapaus ja kaikki, aivan kaikki uhmat, on käyty pahimman kautta. Ja nyt tuo keskimmäinen on myös vilkas, vaikkakin kiltti.

Mutta ehkäpä joku tarjoaa sulle täällä vielä sitä päähän silitystä, jota niin kaipaat.

ap.

Voi jee. Mistä päättelet, että kaipaan päänsilittelyä?? En todellakaan tullut hakemaan sympatiaa yksinhuoltajilta vaan lähinnä tulin sanomaan, että itse olen jo kahden viikon jälkeen ihan puhki niin miten joku voi jaksaa tällaista kuukaudesta toiseen??! Että mistä sen voiman löytää ja miten siitä selviää? En tietääkseni yrittänyt tehdä omasta tilanteestani mitään "numeroa", mistä tuo sinun hyökkäävä ja vihamielinen asenteesi oikein kumpuaa? Kunhan tulin esittämään kysymyksen ja ehkä pikemminkin jakamaan sitä sympatiaa itse kuin sitä hakemaan. Tottakai tiedän, että kaksi viikkoa on tosi lyhyt aika olla lapsen kanssa kahden ja sehän koko jutun pointti olikin, että jo kahdesssa viikossa olen loppu mitä mahtaisin olla kahden kuukauden tai pidemmän ajan jälkeen.

Itse mielsin tämän palstan jonkinlaisena vertaistukipalstana, mutta näköjään täällä(kin) löytyy vihaisia ja katkeria naisia jotka ovat heti piikittelemässä minkä kerkiää. Jos sinulla olisi oikeasti asiat niin hyvin kuin annat ymmärtää niin ehkä tarvetta toisen mollaamiseen ei olisi. Tsemppiä joka tapauksessa. Nostan hattua kaikelle mitä olet tehnyt (ja tämä tuli sydämestä).

JustAnOpinion

En ole piikittelemässä, enkä mollaamassa. Tapani ilmaista asioita on suora, ja ehkä siten hyökkäävä.

Minulle ei tarvitse nostaa hattua, enkä tarkoittanut nostaa itseäni jalustalle. Mun vika on ollut aina se, etten osaa pyytää apua edes silloin kun sitä (väsyneenä) tarvitsisi.
Tästä johtuen sairastuin mm. paniikkihäiriöön vuosia sitten. Piti vaan yksin kaikki tehdä, eikä voinut myöntää omia rajojaan ja sitä että apuakin vois pyytää. Tuon kokemuksen jälkeen avunpyytäminen oli sitten jo helpompaa.

Minun asiani ovat juuri niin kuin kirjoitin, en mahda mitään sinun tavallesi reagoida siihen mitä kirjoitan, joten en tarkoittanut mollata. Mutta ihan aikuisten oikeasti olen sitä mieltä, että pitääkö 2 viikon takia edes valittaa.
Enkä todellakaan väittänyt että asiani ovat hyvin! Elän puolisostani erossa ja tarvitsen loppuvuodesta ainakin yhden käsiparin lisää, mutta minä olen päättänyt ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Tämä tilanne kun ei kestä ikuisesti. Valitus oman ajan puutteesta ja muusta sellaisesta ei ainakaan tee elämästäni helpompaa.

Mutta, monet oikeasti yh:t löytää sen voiman jaksaa juuri lapsestaan/lapsistaan, vaikka olisivatkin vaativia/haastavia ja ei olisi hetkeäkään rauhaa. Mulle riitti useimmiten omaksi ajaksi illat, jolloin tyttö nukkui.
Sain voimaa jaksaa tytön haleista ja suukoista, ja iloisesta ilmeestä kun tehtiin jotain yhdessä. Otin hänet jo pienestä pitäen mukaan kodin touhuihin ja leipominen on aina ollut meidän suosikkijuttu.

Ja sitten kommentti tuohon puolison puuttumiseen... Kun näitä palstoja lukee, muitakin kuin tätä, niin aika iso osa perheenäideistä tuntuu hoitavan kotona kaiken yksin, vaikka se puoliso siinä olisikin...

Mutta hei, toivotan sulle tsemppiä yh-aikaasi, toivottavasti se loppuu pian. Ja toivottavasti osasin nyt kirjoittaa sinua miellyttävällä tavalla.
Kun kerran miehen poissaolo tuntuu arjessa noin kovasti, taidat kuulua niihin onnellisiin (kuten minäkin) joiden puoliso kotona ollessaan jopa ottaa osaa arjen askareisiin.

dmgj

Älä ap välitä tuollaisista, jotka kuulostavat niin elämäänsä kyllästyneiltä, että eivät tajua, että ei kaikki muut ole sellaisia. :) Kyllä täällä jokainen järkevä ihminen näki, että kirjoituksesi oli enemmänkin yksinhuoltajia tsempaava kuin mitään muuta. :) On se vaan harmillista, kun jotkut eivät oikeasti kykene katselemaan omaa pihapiiriään pidemmälle, jotta näkisivät että maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka ottavat muutkin huomioon, eikä vain omaa itseään.

En osaa oikein antaa neuvoa, että miten sitä jaksaa... Kai sitä on vaan jaksettava kun ei ole muita vaihtoehtoja... Kummallisesti ihminen vaan oikeasti jaksaa kun on pakko. Luulen, että ihmiset jopa nykyään "masentuvat" niin helposti, kun apua on paljon helpommin saatavilla... Ajattelepa vaan ennen vanhaan kuinka rankkaa on ollut, mutta pakko oli vain tehdä ja ihme ja kumma kuinka paljon enemmän sitä jaksettiin... On tämä nykyaika niin rankkaa... ;) Mutta siis kyllä minä ainakin uskon, että sinäkin jaksaisit jos olisi pakko... ja kyllä hätä aina keinot keksii. :)

elmä

Olen yksinhuoltaja ja kaksi lastani tapaavat toista vanhempaansa aika harvakseltaan (asumme eri kaupungeissa). Omalta osaltani jaksan nyt, eromme jälkeen paljon paremmin yksinhuoltajana, kuin exäni kanssa huonossa ja sairaassa "parisuhteessa" ollessani. Se se vasta söi voimia ja energiaa. Kyllä sitä jaksaa, kun pyytää tarvittaessa apua (onneksi on ihania hyviä ystäviä) ja oppii, että ei kaiken tarvi olla aina niin täydellistä, välillä voi vähän oikoa ja mennä siitä, mistä aita on matalin. Pääasia, että lapset ja itse voin hyvin ja että meillä on tarpeeksi mukavaa yhdessäoloa.

ex yh

Selvitin yksinhuoltajavuodet päivä kerrallaan asenteella. Helpommalla minä pääsin
kuin avioliittovuosina. Teinivuosina vietin yhden juhannuksen eräässä halpismotellissa
kotibileiden takia. Aamulla heräsin ja menin aamiaiselle. Seurana oli vain yksi bussi-
lastillinen venäläisiä urheilijoita. Muistelen usein tuota juhannusta ja minua alkaa naurattaa. Kiperistä tilanteista selvisin mielikuvistusta käyttäen. Mutta olinhan silloin nuorempi. Tällä iällä en enää jaksaisi. Olen muuttunut niin mukavuudenhaluiseksi.

YH äippä

Minullakin oli se tilanne, että parisuhde voi huonosti, mutta sinnittelin juuri siksi, että esikoispoikani oli niin villi tapaus, että en olisi jaksanut hoitaa häntä, kun tukiverkkoja ei ole ollenkaan. Halusin myös pojalle pikkusisaruksen saman miehen kanssa. Eroa aloin pohtia vakavasti vasta sitten, kun nuorin täytti 2,5 vuotta ja pottaharjoitukset yms. olivat hyvässä käynnissä.

Yksinhuoltajuus on rankkaa. Toisaalta itselläni on se hyvä puoli, että lapset ovat yhteishuoltajuudessa eli saan kuitenkin sitä omaakin aikaa silloin, kun lapset ovat isällään. Haluan puida eron ja sen syyt rauhassa läpi ennen kuin lähden etsimään uutta parisuhdetta, joten toistaiseksi olen siis vapaasta tahdostani yksinhuoltaja.

valivali...

No mutta ihan oikeasti...pitääkö kersoja ylipäätään tehdä jos ei kahta viikkoa yksin jaksa? Entäs jos miehesi ottaa ja lähtee ja oletkin -herranjumala!- muutaman vuoden yksin?

ap.

Ei varmaan tuollaisiin viesteihin pitäisi mitään vastata kuin tuo jälkimmäinen, mutta pakko sanoa, että eipä sitä lapsen hoidosta ja sen rankkuudesta voi mitään etukäteen tietää. Eikä myöskään voi tietää millainen lapsi sieltä tulee. Ja mitä tulee mahdolliseen miehen lähtemiseen niin onneksi valitsin miehen niin hyvin, että tiedän hänen olevan vastuuntuntoinen ja lapsirakas. Eli jos ero tulisikin niin tiedän hänen haluavan tavata lastaan ja kantavan vastuun hänen kasvatuksestaan. Harvapa sitä lasta tehdessään miettii, että jaksankohan kasvatusprojektin yksinäni jos mies ottaa ja lähtee.:) Kyllä niitä lapsia tehdään yhdessä, eikä voi muuta tehdä kuin luottaa siihen, että kaikki menee hyvin.

Kiitos muille asiallisista vastauksista. Tuo on varmaan totta, että yksinhuoltajana saattaa olla jopa helpompaa kuin huonossa parisuhteessa jossa voimat menevät tappeluun.

Sissii

Ja vielä harvempi mies ottaa lasta tehdesssä huomioon, että se vaimo voi lähteä tai kuolla ja siinäpä sitten olet kersojen kanssa yksin.

Vapaa-ajattelija

Hyvä ap! Olen ollut aikoinani viiden lapsen yh. Kuten varmaan arvaat, oli välillä todella vaikeaa. Koska en juurikaan päässyt esim jumppiin, jumppasin kotona. Kirjastosta ja varmaan myös netistä googlettamalla löytyy ohjeita. Ota vesseli mukaan, näin hän saa purettua energiaansa ja saattaapa jopa nukkua vähän pidemmät unet.

Lenkkeillä voi, kun pistää kersan rattaisiin (valjaat turvaksi), lapsi tykkää kun äiti juoksee ja vauhtia riittää. Lapsen voi lääkärin mukaa viedä ulos, vaikka hän olisikin vähän sairas (kuumetta), kun hän ei rasitu (rattaissa istuminen ei rasita).

Puistossa voi itse vaikka hyppiä narua lapsen leikkiessä, mahtavaa liikuntaa!

Ymmärrän hyvin, että joskus vaan ei jaksa, mutta aika kuluu nopeasti, eikä mikään tilanne ikuisesti kestä!

Hyvää jatkoa sinull!

Totaaliyksinhuoltajana

Alkuperäiselle -
kaikella kunnioituksella - mutta koskapa olet parisuhteessa ja miehesi on lasten kanssa paljon .... kyllä minäkin näen viestissäsi ja halussasi tiettyä 'tirkistelyä'.
Eli ainahan on kiva kysellä niiltä 'joilla menee iyseä huonommin' (tämä siis vain näkulmakysymys, kellä nyt sitten on huonommin ja paremmin),
kerran jos toisenkin , että mites ihmeessä sinä jaksat?
Varmaan saat viestiketjusta juuri sen , mitä lähdit etsimään - ja jota olet täällä kertonutkin - että olet onnekas , ja sen vuoksi että olet niin äärettömän viisaasti tehnyt oikeita valintoja mm. lapsesi isän valinnan suhteen.
Hienoa !
Mutta ei mielestäni 'tsemppavaa' tai ainakaan empaattista ...

Ehkäpä elämä opettaa - meitä kaikkia !

Yl'äpuolelle asettuminen on kivaa niinkauan, kun huomaa että elämässä voi sattua kaikenlaista ennalta arvaamatonta - niillekin jotka 'ovat aina tehneet oikeita valintoja'.

Itse olen 1v 10 kk ihanan tytön totaaliyksinhuoltaja ja jo raskausaikan jäin tytärtäni uksin odottamaan ... työelämään olen jo palannut, ja meillä on ihan kiva perhe, kahden hengen perhe.
Kuten kirjoitat - minä ja moni muukin varmaan - olemme vaan olleet tyhmempiä ja huonompia kuin Sinä , ja tehneet Vääriä Valintoja !
Jaksamisesta - monet kerrat olen ajatellut että tooooosi hyvä mies pitäisi olla, että miehestä olisi etua ja hyötyä , eikä passaamista ja vaivaa ... Tuttavapiiriini kuuluu hieman kaltaisiasi 'puukonvääntäjiä' , siis ihmisiä, joista on kiva joka tapaamiskerralla kysyä uudelleen samat kipeät kysymykset . ne , joihin on kipeät vastukset - ja joiden vastusten jälkeen varmaan kysyjällä on kevyt ja helpottunut olo, kun itsellä on niiiiiiiin hyvin asiat.

Ymmärtääkseni aika moni parisuhteessakin oleva äiti kantaa sen päävastuun valvomisineen yms...

ap.

Ikävä jos kuulostin mielestäsi alentuvalta ja tirkistelynhaluiselta. Se että minulla on mies ei mielestäni tarkoita, että olisi välttämättä yhtään sen onnellisempi tai muuten paremmassa asemassa kuin yksinhuoltaja. Jokaisella on varmaan omat ongelmansa ja jos otit itseesi siitä vastauksesta jonka osoitin tuolla solvaajalle niin pahoittelut siitä.

Mutta ehkä jos olisit tavannut mieheni niin ymmärtäisit mistä puhun. Kaikenlaisten hiihtäjien kanssa sitä on aiemmin tullut elettyä, mutta nykyinen on kunnollisuuden perikuva. Ei se sitä tarkoita, että meillä olisi kaikki helppoa tai menisi aina hyvin, ei todellakaan. Kuten alussa sanoi, meillä on pohdittu eroa useastikin. Eli sen kunnollisuuden lisäksi miehessäni on sitten muita huonompia puolia. Mutta voihan ne kunnollisetkin miehet kuolla, sairastua tmv että en tässä kuvittele olevani mitenkään turvassa sellaisilta. Tiedän ainoastaan sen ettei mieheni hylkäisi lastaan ellei jotain todella pahasti menisi pieleen hänen mielenterveydessään tms.

Jos lähdetään ihmisiä ja heidän elämäntilannettaan vertaamaan niin minusta (huom. tämä on vain minun mielipiteeni) yksinhuoltaja on paljon onnellisemmassa asemassa kuin (lopullisesti) lapseton nainen (on hän sitten parisuhteessa tai ei). Yksinhuoltaja on saanut kokea äitiyden ja hänellä on ne lapset.

Ikävä jos ystäväpiirissäsi on puukonvääntäjiä. Toisaalta oletko miettinyt tahtovatko he kysymyksillään kuitenkin pohjimmiltaan vain hyvää, mutta sinä tulkitset kysymykset negatiivisella tavalla? Samalla tavalla kuin minunkin kirjoitukseni. En mielestäni ansainnut tuollaista ryöppyä niskaan. Toivottavasti et ole antanut katkeruudelle valtaa ja heititkö vain minun niskaani ne asiat mitä olisit halunnut ystävillesi sanoa?

Tarttis miettiä

Ei mieti ei, vaikka olisi kyllä tosi hyvä jos mietittäisiin! Itse voin sanoa, että yksi syy päätökseeni olla hankkimatta lapsia on juuri tämä. Minusta ei tulisi millään ilveellä yksinhuoltajaa, kun en jaksaisi kuvitella hoitavani lasta edes parisuhteessa. En siis koe että minulla olisi tarpeeksi energiaa ola äiti, mutta isäksi voisin ehkä ryhtyä... Jos ymmärrätte eron.

kolmen yh, neljän äiti

Minulla on ollut aina vaikeuksia antaa sympatiaa henkilöille, joiden mielestä yhden lapsen ydinperheen arki olisi rankkaa. Tai voihan se olla, jos ei rankemmasta tiedä. Enkä siis tarkoita tätä piikittelyksi tai muutakaan.

Takana minulla on pitkä avioliitto josta erosin kun vanhin kolmesta lapsestamme oli ekalla luokalla. Sitä edelsi vuosia kotiäitinä, lasten isä oli reissuhommissa ja tapasimme yleensä viikonloppuisin, joskus vain kerran kuussa jos oli työt ulkomailla. Lopulta mies sairastui henkisesti, kaksi viimeistä vuotta yritin hoitaa myös häntä lastemme lisäksi ja menin osa-aikatöihin, yövuoroon.
Kun erosimme, jäin tyhjän päälle kolmen lapsen kanssa, isä ei tavannut lapsiaan. Omaisuutemme mahtui auton takakonttiin.
Niin siitä lähdettiin ykskaks, muutettiin toiseen kaupunkiin ja hankin ensimmäiseksi itselleni ihka oikean työpaikan. Lisäksi aloitin uuden harrastuksen, tilasin mannerheimin lastensuojeluliitolta hoitajan kotiin 2 iltaa/viikko.


Vuosi siinä meni mukavasti, sitten tapasin nykyisen mieheni. Se onkin ihan toinen tarina se..olen edelleen kolmen vanhimman lapseni yh, mutta vain virallisesti sillä mieheni on lapsilleni isä. Jos elämä joskus sellaisen haasteen heittäisi että jäisin kaikkien neljän lapseni kanssa yksin, en uskoisi siinä olevan mitään ihmeellisempää "jaksamista".

Ei siinä mitään hatunnostoa kaipaa, sitä jaksaa kun on pakko jaksaa :)

minävaan:

Luuletko että muut eivät ole omasta mielestään valinneet parasta mahdollista miestä lastensa isäksi? Kyllä minä ainakin valitsin ja mies oli parempi isä lapsille kuin mitä osasin edes toivoa, kotityöt hoidettiin puoliksi, miehelle tuntui lapset olevan kaikki kaikessa. Niin vai eräänä kauniina päivänä ilman mitään ennakkovaroitusta mies lähti. Asuu nyt "uuden" perheensä kanssa eikä näe omia lapsiaan ollenkaan.

Miten minä jaksan? Jaksan kun ei ole vaihtoehtoja. Eron hetkellä oli pakko jaksaa oma tuska ja hoitaa samalla lapset (lapset olivat eron aikaan toinen 2v ja toinen alle vuoden). Erosta on nyt vuosi ja lapset ovat 3v ja vähän yli 1,5 v. Raskasta on eikä omakaan eroprosessi ole vielä valmis lähellekkään. Odotan aikaa terapiaan jne. Elämä meni nyt näin, minulle jaettiin nämä kortit ja näillä mennään...

yks yh myös

Yh jaksaa lasten kanssa paremmin kuin aviossa, koska on yksi lapsi vähemmän. Se kaikkein ilkein ja oikukkain on poissa laumasta. Hyvin siis on sujunut 7 vuotta. :) Lapset kasvavat ja oppivat kaikenlaista - poikkeavat siis miehestä siinäkin suhteessa. :) Monta vuotta jäi jumpat väliin, mutta kun lapset kasvavat, niihinkin pääsee taas.

sivustaseuraaja2

Minulle tuli mieleen, että ei ole vuodet yh;na olleet jälkijättämättä. Ehkä patoutunutta katkeruutta pilkahti esiin ja kateutta?
Minäkin ihmettelin vastaajan vihamielisyyttä kun aloitus oli selkeästi hatunnosto yh:lle

minävaan:

Tämä nyt ei ollut mulle osoitettu viesti mutta kommentoin kuitenkin. Itse olen ollut nyt vuoden yh:na ja ärsyttävin kommentti mitä muilta ihmisiltä voi kuulla on: "miten sä jaksat, vielä kahden noi npiene lapsen kanssa". Siksi mulla ainaki npaloi pinna samantien kun näin tän aloituksen otsikon. Siis miten niin miten mä jaksan? Millainen kysymys toi on? Jaksaa kun on pakko jaksaa. Toi kysymys esittää aina olettamuksen että ihan kui nolisi joku muu vaihtoehto kuin jaksaa... En tiedä, toi kysymys on vaan jotenkin todella ärsyttävä ;)

ex yh

"En tiedä, toi kysymys on vaan jotenkin todella ärsyttävä ;)"

Viime viikolla osuin työkaverin kanssa samaan junavaunuun. Hän taas kyseli samaa mitä muutama kuukausi sitten. Ei kai enää muistanut mitä viimeksi vastasin.
Kysymys oli se iänikuinen mitä minulle on hoettu yli 10 vuoden ajan avioeron jälkeen.
Eli olenko löytänyt uuden miehen.

Pidän ihanaa sormusta vasemmassa nimettömässä ja kerran toinen työkaveri onnitteli
kihlauksen johdosta. Oikaisin hyvätahtoisesti väärinkäsityksen. Olen nykyään onnellisen ja tasapainoisen oloinen elli. Siitä kai ihmiset saavat oletuksen uudesta miehestä. Vaikea kai käsittää että voi olla hyvällä tuulella muuten vain.

Nappasin viikonloppuna kirjaston kierrätyslaatikosta kesäkuu 2000 Amelian. Luin kesäkuun horoskoopin. Siinä luvattiin minulle uutta elämänkumppania. Juuri noihin aikoihin eräs sinnikäs ihailija piiritti minua. Ehkä noihin horoskooppeihin on sittenkin uskominen:)

Yksinhuoltajana vaaditaan pitkää pinnaa ja rajatonta huumorintajua.
Joskus huumori tulee jälkijunassa. Mutta en vaihtaisi yh-vuosiani pois. Ne olivat mukavaa aikaa. Lapsetkin tykkäsivät. Suhteet isään ovat kunnossa. Noin hyviä suhteita en olisi pystynyt luomaan perinteisessä avioliitossa.

ap.

Miten niin jaksaa kun on pakko jaksaa. Ei kaikki jaksa. Toiset masentuu, toiset hakee lapsenhoitoapua, toiset katkeroituu ym. Kai ihmisillä on kaikenlaisia keinoja selvitä rankoista vuosista ja toisaalta yhden mielestä rankkaa voi olla toisen mielestä helppoa.

Pitääkö kaikki aina tulkita niin negatiivisesti? Ymmärrän, että on rasittavaa kuunnella jotain voivotteluja vuodesta toiseen, mutta mitä sitten pitäisi sanoa? Olla vaan niinkuin esim. pienten lasten yksinhuoltajuus olisi piece of cake? Eikö siitäkin tulisi aika välinpitämätön olo? Tulee vähän sellainen olo kuin tahattomasti lapsettomien kanssa, että jos ei sano mitään eikä kysy niin on tunteeton paska ja jos kysyy niin sitten on rasittava utelija. Tee niin tai näin niin aina on väärin.

ydinperheen äiti

Ihanko totta olet sitä mieltä ettei yhden lapsen ydinperheellä voi olla rankkaa? Menetkö sanomaan esim. koliikkivauvan vanhemmille ettei teillä voi olla rankkaa? Mistä sitä kukaan toisen perhe-elämän rankkuutta voi arvioida, jokaisella on omat murheensa ja niitä harvoin muutenkaan turuilla ja toreilla huudellaan vaan pidetään omana tietona.

Olisi kiva tietää miten yh-äidille sitten pitäisi puhua. Jos ydinperheen äiti ei saa valittaa omasta tilanteesta (koska yh:lla on aina rankempaa - ainakin omasta mielestään) ja toisaalta ei saa päivitellä yh:n tilanteen rankkuutta. Miten sitten pitäisi sanansa muotoilla vai eikö elämäntilanteesta ylipäätään saa koskaan puhua?

Varmasti jokainen pienten lasten äiti kokee lapsenhoidon joskus rankkana. Minusta on hölmöä jos pitää aina esittää urheaa, eikä koskaan saisi valittaa. Ja toisaalta miksei sitä sympatiaa voi ottaa vastaan jos joku sitä tarjoaa? Onko se jotenkin noloa muka ja merkki heikkoudesta?