uusperheellinen

Kuinka usein te äitipuolet, joilla ei ole omia lapsia, harkitsette oman asunnon hankkimista? Minä ajattelen sitä nykyään päivittäin ja se tekee minut hyvin surulliseksi. Rakastan miestäni yli kaiken ja luulin jaksavani kunnes lapset muuttavat pois ja olisinkin jaksanut jos se olisi tapahtunut tänä vuonna niin kuin kuvittelin. Täysi-ikäinen lapsi on kuitenkin sitä mieltä, ettei muuta vielä 1-2 vuoteen eikä isänsä voi häntä poiskaan potkia. Minusta alkaa vain tuntua siltä, etten jaksa elää sen lapsen kanssa samassa huushollissa enää epämääräisen pituista aikaa. Jos tietäisin, että vuosi ja piste, niin pakottaisin itseni jaksamaan. Eroaminen ei tule kysymykseenkään, joten sitten seurustelisimme eri asunnoissa asuen. Tuntuu vaan niin tyhmältä ajatukselta, että minä hankkisin oman asunnon ja isä ja aikuinen lapsi jatkaisivat yhdessä asumista, kun oikeasti sen lapsen pitäisi osata muuttaa omilleen.

uusperheellinen

Olen siis vapaaehtoisesti lapseton ja "lapsiperhe-elämä" jotain, mitä en ole koskaan halunnut elää. Pärjään hyvin lasten kanssa, mutta en halua omia, enkä halua asua lasten kanssa.

Anteeks mitä??

Ootpa vähän itsekäs akka!! Onko kyse nyt just 18 vee täysi-ikäisestä vai kenties 25 vee täysi-ikäisestä??
Jos on kyse just 18 vee ikäisestä niin miksi sen pitäisi lähteä kotoaan yhtään mihinkään vielä? Yli parikymppisen kohdalla ymmärtäisin yskän vähän paremmin...

Sitten isipappa elättää sitä jokatapauksessa, koska ton ikäinen yleensä vielä opiskelee ja tarvitsee taloudellista tukea? Auttaa vuokrissa ja muuta...

Eiköhän tuo lapsi ole miehesi tärkeysjärjestyksessä paaaaljon ennen sua.

Eikai tuollaisia ihmisiä ole enempää?? Hyi kamala.

Kiemuroita

Elämän kiemuroita. Harvoin ja harvoissa asioissa se kenelläkään menee niin, kuin oma mieli toivoo. Vaikka lapset olisivat ihan ihka-itsetekemiä.

Avokkia moittimatta, jos isi on sitä mieltä, että lapsensa saa asua kotonaan, niin tietysti hän saa. sinä sopeudut siihen joko nuristen tai sitten niin, että päätät itse muuttaa asennettasi.

Ei ole pakko olla kaiken aikaa närkästynyt ja tympeentynyt, jollei halua. Se on itsestä kiinni. Tämä nuori ja miehesikin joutuvat sopeutumaan sinuun, ovat joutuneet koko ajan, vaikka tuskin aina olet parhaimmillasi.

Kaipa tiedättä ystävällisyyteen vastataan ystävällisyydellä ja ymmärtäväisyyteen ymmärryksellä? Aikuistuvan ihmisen kanssa voi jutella asioista kuten älyllisen ihmisen kanssa ainakin, joten kokeilepa lähestyä häntä positiivisesti ja rakentavasti, eikä arvostellen ja torjuen - tai vielä pahempaa, suhtautua häneen kuin ilmaan.

Olisihan se sinulta aika lapsellista luovuttaa loppusuoralla, kun näin pitkään olet matkalla päässyt. Miehesi kanssa teillä on vielä pitkä matka kuljettavananne kahden nuorten lähdettyä. Ei siinä juoksussa pari vuotta ole aika eikä mikään.

Uusperheellinen

Lapsi on 20v ja itse ollaan miehen kanssa lähdetty omille teillemme 19v, mikä mielestämme on normaali aika kun opiskelemaan lukion jälkeen lähdetään.

Lapsi pitää mua parhaana (aikuisena) kaverinaan ja ollaan tosi hyvissä väleissä. Isänsä kehuu usein, kuinka hyvä olen hänen lapsilleen, vaikka en heitä kaipaa enkä tarvitse (siis hän tietää, että olen hyvä kaikille, vaikka sisimmässäni voin huonosti).

Vielä epämääräinen "pari vuotta" on todella pitkä aika kun pää alkaa hajota.

Voe voe voe

Tänne on näköjään ihan turha kirjoittaa mitään negatiivisista tuntemuksistaan puolison lapsia kohtaan - heti on joku hurmosmamma haukkumassa itsekkääksi akaksi. Älä välitä. Antaa hurmosmammojen rakastaa ne kakaransa pilalle - eivät ne raukat tajua tekevänsä karhunpalveluksen ihanille ipanoilleen kun korottavat ne jalustalle aina ja kaikessa. Mites sitten käy kun sen rakkaan ihanan lapsen tuleekin aikuistua, astua esim armeijan leipiin tai työelämään, ja huomata että maailma ei pyörikään hänen ympärillään niinkuin äiti on aina opettanut... EIKUN MIELIALALÄÄKKEITÄ VAAN SITTEN KEHIIN !!!
Totuus on että moni on ihan samassa tilanteessa kuin sinäkin. Itse en juuri tuon takia uskalla myydä omaa asuntoani pois vaikka ollaankin menossa naimisiin.
Ehkä sinun kannattaisi kuitenkin yrittää vielä jaksaa, kysehän on kuitenkin vain ehkä parista vuodesta..
Minulla on vielä ainakin 10 vuotta perhehelvettiä edessä ;)

Anteeks mitä??

Mistähän sä voe voe voe sait päähäs että mä olen joku hurmosmamma tai että mulla on ylipäätään lapsia??

Mä en vaan voi käsittää tollasia ämmiä jotka on suhteessa miehen kanssa, jolla on lapsia ja sit niitä ollaan heittämässä pihalle, kun "en jaksais enää".... Voi voi, siinähän kärvistelette perhehelveteissänne, toivottavasti ovat oikein pitkiä vuosia.

Miksi se nuori pitäisi potkasta omaan asuntoon jos on opinnot kesken ja muuta. Sitten kitkutellaan opintotuilla ja seuraavaksi tollaset valittaja ämmät vinkuu täällä, että perkeleen kakara kun pummaa isältä rahaa koko ajan, tulis ny omillaan toimeen....
Ettei se olis hyvä sittenkään.

Ja luuletko ettei se nuori olis koskaan toivonu "että muuttais ny toi harakka hevon kuuseen täältä". Voihan sekin vaan esittää, että ootte jotain BFF.

Just tyypillinen äitipuoli, joka on mielinkielin kotona ja sitten valittaa muille.

Kysys piruuttaan siltä mieheltäs, että pitäiskö mun muuttaa omaan asuntoon vai meinaaks toi sun lapses notkua täällä vielä kauankin. Mikähän ois reaktio...

vanhapiika-Liisa

Milloin tapasitte ja kuinka pitkän seurustelun jälkeen muutitte yhteen asumaan? Asia on ilmeisesti suhteellisen tuore, koska muuten olisit jo ehtinyt tottua ajatukseen, että siihen pakettiin minkä aikoinaan valitsit, kuuluu myös se kotona asuva lapsi.

Ymmärrän toki tunteesi. Olen itsekin lapseton nainen ja tällä iällä ei hirveästi enää lapsettomia miehiä tapaa. Se on vain tyydyttävä siihen koko pakettiin, jos meinaa mukana pysyä. Toivottavasti olet keskustellut asiasta miehesi kanssa ja suosittelen kovasti oman kämpän hankkimista, jos asia niin kovasti vaivaa. Toivon kuitenkin, että ajattelisit asian niin, että olet löytänyt rakkaan ihmisen vierellesi, jonka kanssa voit viettää loppuelämän kahdestaan (sitten kun lapsi on lentänyt pesästään). Lapsella on kuitenkin oikeus asua kotonaan ja sinulla on valinnanvapaus asua missä huvittaa.
Minä olisin asemassasi erittäin onnellinen ajatellen, että tuo on suurin ongelmasi ;)
Jaksamista!

Kiemuroita

Arvaa vain, moniko äiti ja iskä odottavat, jotta saavat vihdoinkin asua vain kahden. Tilanteenne perheessä on ihan normaali!

Emme voi verrata aikaa ennen ja nyt, koska ajat ovat muuttuneet omasta nuoruudestamme. Jos me lähdimmekin 19 vanhana, niin parikymppiset nuoret asuvat suurimmaksi osaksi vanhempiensa kanssa nykyään, jollei ole pakko muuttaa pois.

Sinä tiedät, että eläminen on kallista, opiskelu on kallista ja opintotuilla tulee nälkä ja vilu. Isälle ja lapselleen kotona asuminen on halvin ratkaisu ja opiskelurauha taattu.

Kerrot, että teillä on hyvät välit nuoren kanssa. Hämmästelen täällä, jotta mitä ihmettä sinä valitat? Ihan samoin totean kuin edelläkin, jotta pienet ovat murheesi ja huolesi, kun tästä asiasta saat noin ison ongelman. Ehket koskaan ole painiskellut todella isojen ongelmien kanssa?

Tuntuu

kyllä todella oudolta ap:n kirjoitus. Meillä on ollut aina periaatteena, että niin kauan kun jaksaa yrittää, niin autetaan. Siis, jos tosiaan on mielessä jotain järkevää kuin opiskelu, niin sitä ollaan valmiita tukemaan. Mikäli vanhemmilla on tällainen periaate, niin ei sitä muuta mikään tai kukaan ulkopuolinen vain sen takia, että häntä ottaa pannuun. Kun ne lapset on tehty, niin kyllä niistä halutaan huolehtia suunnitellulla tavalla. Ja voi että, 20 vuotias on vielä aivan lapsi. Täysi-ikäisyyden raja ei ennen edes ollut kuin vasta 21 vuotiaana ja sitä se taisi olla 23 vuotiaana. On kyllä useasti pistänyt miettimään, että kenen kumman sitä on pitänyt mennä muuttamaan...(?!)

On aivan äärettömän epäreilua laittaa isää noin vaikeaan tilanteeseen. Häntä ahdistaa jatkuvasti jos tällaisen asian ottaa esille. Ei kukaan halua heittää lastaan pois ja häntä tottakai harmittaa, kun oma rakas lapsensa on niin vastenmielinen taas rakkaalleen. Niin se vain on, että nämä on niitä hankaluuksia joita tulee eteen, kun perheitä hajoaa ja muodostuu pirstaleista... Ei siitä tule enää ikinä ehjää. Eihän tietenkään voi odottaa, että se oma entinen elämä voisi olla yhtä tärkeää jollekin uudelle. Kompromisseja on tehtävä, mutta se mihin lapsi on tottunut, ei saa muuttua! Se on kuin vetäisi maton jalkojen alta. Tämäkin lapsi tuntee vanhempansa ja osaa odottaa heiltä tiettyjä asioita ja luottaa heihin sokeasti. Sinä et voi pakkaa nyt sekoittaa, vaan on pelattava samaan pussiin.

Uusperheellinen

Kiitos kannustuksesta. :-)

Uusperheellinen

Rahasta tässä ei ole kysymys, olenko sanonut siitä sanaakaan?

Nuori on itse muuttanut äitinsä luota meille, omasta vapaasta tahdostaan.

Miehen kanssa on kyllä asiasta keskusteltu, mutta eihän hän voi lastaan ulos heittää, mutta yhdessä yritetään siihen kannustaa.

Uusperheellinen

Meillä asuva lapsi ei kuulunut pakettiin alunpitäen. Seurustelimme kolme vuotta ennen kuin päätimme muuttaa yhteen ja pakettiin kuului silloin viikonloppulapset, mutta vanhempi päätti muuttaa sitten meille asuttuamme vuoden yhdessä. Tällöin luulin (ilmeisen väärin), että toki hän lähtee opiskelijakämppään vuotta myöhemmin, mutta eipä niin sitten käynytkään. Pitäisi varmaan olla ylpeä äitipuoli kun lapsi asuu mieluumin meillä kuin äitinsä kanssa ja mieluummin meille kuin omineen. En vain osaa olla, vaan odotan itsenäistymistään ennen kuin opinnot ovat ohi joskus 6 vuoden kuluttua.

Uusperheellinen

No sitä minäkin, mieheni (= lapsen isä) valittaa asiasta kotona paljon enemmän kuin minä!

Minä valitan täällä, koska voin huonosti vaikka välit lapsen kanssa onkin hyvät. Perheellisen on vaikea ymmärtää (ja näköjään joidenkin muidenkin), että toiset eivät halua elää minkäänlaista lapsiperhe-elämää. PISTE. Sitä paitsi, minun näkökulmastani meillä asuu "vieras" täysi-ikäinen ihminen, jota minä en ole valinnut asuinkumppanikseni, vaikka miehelleni onkin tärkeä. Paljon sallitumpaa lienee valittaa siitä, jos meillä asuisikin anoppi (varmasti toinen miehelleni rakas ihminen). Minulle molemmat ovat yhtä rasittavia tilanteita.

Uusperheellinen

Ja samaan "ennen aikaan" ekat lapset synnytettiin 18-vuotiaina ja nyt valitetaan siitä, että ensisynnyttäjät on kolmekymppisiä. Ei mikään ihme jos kasvatusperiaatteet on sellaisia että vanhemmat paapoo sinne asti.

Uusperheellinen

Pakko näköjään kommentoida vielä tämäkin erikseen. Lapsi ei ole tottunut tähän tilanteeseen, vaan lapsi on tottunut elämään äitinsä kanssa. Miehen lapsi ei ole minulle vastenmielinen, hänen kanssaan samassa taloudessa asuminen on.

Sympatiaa ap:lle

Minäkin olen lapseton nainen ja avioliitossa miehen kanssa, jolla kaksi teiniä, toinen jo 18. Asumme mieheni kanssa minun 100% omistamassa asunnossa, yhdessä ollaan oltu jo 13 vuotta.
Kun tapasimme ja rakastuimme ja mieheni kanssa laitoimmme hynttyyt yhteen, kysyin häneltä suoraan: miten lapsesi tulevat vaikuttamaan yhdessäoloomme? Sain itseäni tyydyttävän vastauksen. Mieheni lapset ovat olleet meilllä välillä joka viikonloppu ja välillä joka toinen. Se on OK. En kuitenkaan hyväksy, ja olen sen tehnyt selväksi miehelleni, että mieheni lapset muuttaisivat tänne - ihan vaan siksi että huvittaa tai siksi että lähikodissa sillä hetkellä mättää -. Ehei. Minä olen nainut mieheni - en lasten takia vaan heistä huolimatta- .
Enkä ole tosiaankaan ilkeä äitipuoli, vaan pidän paljon mieheni lapsista. Satun vaan olemaan sellainen ihminen, joka tarvitsee paljon omaa aikaa ja tilaa, sekä paljon parisuhdeaikaa. Se on syy, miksi en halunnut uusia lapsia nykyisen mieheni kanssa. Olen siis vela.

Meilläkin on ollut tilanteita, että jompikumpi haluaisi muuttaa meille. Mieheni ei yritä muokata mielipidettäni, hän on itse asiassa samaa mieltä
.
Ymmä'rrän ap:tä täysilllä. Ihan naurettavaa, että 20-vuotias aikuinen, täysikäinen "lapsi" menee parisuhteen edelle. Itse olin 19-vuotiaana omillani, asuin avoliitossa, kävin töissä ja opiskelin. Vaikka suhde kariutuikin, AIKUISTUIN!
Keskustele miehesi kanssa, onhan toi jo ihan absurdia! Voihan miehesi tukea nuorta rahallisesti, jos rahkeet riitää.

ymmärtäjä

Varmaan useimmat biovanhemmatkin toivovat lastensa itsenäistyvän ja muuttavan omilleen, paitsi tietysti sairaalloisesti lapsissaan roikkuvat ja heistä ainoan elämänsisällön saavat. Lasten muuttaminen pois kotoa on normaalia, roikkuminen kotona ei sitä ole.

Olen havainnut, että useimmat kotoa opiskelemaan muuttaneet nuoret eivät ole mitenkään suruissaan, päin vastoin. Oma vapaus on mahtavaa, vaikka niukempikin. Ja voihan vanhemmat tukea taloudellisesti, jos pystyvät.

Meillä on vähän sama tilanne, tosin miehen lapsi (aikuinen) asuu viikot pois, mutta on joka viikonloppu/lomat kotona. Haluaisin hänen muuttavan oikeasti pois ja vain käyvän joskus kylässä, mutta ei ole näköjään vielä valmis. Tai viettäisi joskus viikonloppujaan äidillään, mutta kun ei viihdy sielläkään.

Ärsyttää suunnattomasti, että joka vapaapäivä siellä norkoilee patalaiska nuori, ei voi koskaan olla ihan kotoisasti. Olen suunnitellut viikonloppuasunnon hankkimista ja viettänytkin usein viikonloppuja omien lasteni (opiskelijoita!) ja ystävieni luona. Ei sekään ole reilua eikä oikein, että minun pitää voida pahoin kotona.

Toivo jo heräsi kun hänellä oli tyttöystävä, mutta eihän siitäkään mitään sitten tullut. Norkoilivat silti meillä vaikka olisi ollut ihan omakin kämppä käytettävissä. Ehkä tyttö kyllästyikin juuri siihen, että poika ei osaa olla pois toisten nurkista.

n49**

Niin ja sitten kun ne löytää tyttö/poikaystävän, ne tulee porukalla viikonlopuiksi ja sitten kohta ne tulee jälkikasvun kanssa ja tuuppaa ne muksut teille yökylään :) Ei se lopu koskaan. Kun on lapsia, ne lapset on aina omia lapsia vaikka niillä olisi ikää 50 vuotta. Ja aina ne menee kaiken edelle, sen rakkaampia olioita kun ei elämässä tielle satu.

ymmärtäjä

On vähän eri asia tulla silloin tällöin käymään kylään, vaikka viikonlopuksikin, kuin lojua saman katon alla vakituisesti. Tottakai lapset on rakkaita ja saavat ollakin, mutta sekä vanhempien että lasten pitää ymmärtää, että se varsinainen vanhemmuus on tarkoitus loppua jossain vaiheessa ja omien siipien kantaa.

Ongelma itsenäistymisessä on kummankin, kun vanhempi ei päästä irti ja "lapsi" ei luota itseensä. Vahvaksi kasvatettu haluaa elää itsenäistä elämää, haluaa tehdä asiat omalla tavallaan ja päättää omista asioistaan. Ei olla ikuinen lapsi isin/äidin holhouksessa.

Kuin salama taivaalta

En ole aiemmin kehdannut tästä puhua, enkä kyllä kehtaa vieläkään tutuilleni.

Meidän aviopakettiin kuului kaksi lasta joka toinen viikonloppu ja lomia neljä viikkoa. Satunnaisia kyläilyjä toki oli muulloinkin. Minua lapset ei haitanneet lainkaan ja olemme tulleet ihan hyvin toimeen. Minun kanssa mies ei enää lapsia halunnut, joten tyydyin tähän elämään.

Vanhempi lapsista lähti pian lukion jälkeen omilleen, eikä enää käynyt yhteishuoltoviikonloppuina. Hän kyllä on käynyt muuten satunnaisesti, kuin kuka tahansa aikuinen.

Mies maksoi elareita vain siis yhdestä lapsesta, jolloin miehen ex ilmoitti ettei ole varaa asua niin isossa asunnossa jollei mies maksa enemmän elareita. Mies kieltäytyi, koska maksoi vain mitä yhdestä lapsesta oli sovittu. Nuorempi täytti 18, opiskeli lukiossa. Tällöin ex päätti muuttaa pienempään ja halvempaan asuntoon. Pieneen kaksioon. Lapsen mielestä se oli ihan järkyttävää. Ahdas kuin mikä kaikkine entisen ison asunnon tavaroineen. Myähemmin selvisi, että rouva oli vaihtanut työtä alkoholin käytön takia. Tyttöystävänkin poika sai. Koska kotona oli ahdasta poika halusi muuttaa isän eli meidän luo. En siitä ilahtunut, mutta varauksella suostuin kokeilemaan kuukauden. Homma ei toiminut alkuunkaan: poika muuttui kuin eri ihmiseksi.

En tiedä miksi, mutta asuessaan poika alkoi käyttäytyä eri tavoin kuin ollessaan vain viikonloppuja. Varmaan aika normaalia? Tyttöystävän ja muiden kavereiden kanssa soittelevat musiikkia ja kitaraa joskus myöhäänkin. Ja valvovat kaikin tavoin pitkään, katsovat telkkaria sentään pojan huoneessa jos myöhään menee. Kulkevat vielä aamutunneillakin edes takaisin. Kotimme on kuin joku sosiaalimaja. Minä taas olen iltauninen, mutta meteli häiritsee. Mies on jutellut pojan kanssa mutta asiasta tulee riitaa. Missä poika sitten voisi olla kun ei äidin luo saanut mennä. Ihmettelin, että miksi äiti halusi lapsestaan eroon. Tämän metelinkö takia? Osa pojan kavereista poltti tupakkaa, joskus pojan huoneessa ikkuna auki. Huomautin asiasta, että polttakoon ulkona. Poika alkoi uhitella minulle. Mies laittoi pojan ojennukseen.

Mainittakoon, ettei ex maksa pohjasta mitään elareita. Me elätämme pojan, osittain tyttöystävänsä ja jonkin verran laumaa heidän kavereitaan. Lukio näyttää jäävän kesken ja joku muu koulu on suunnitelmissa, mutta poika ei tiedä mitä elämältä haluaisi. Poika on jo 21. Emme ole voineet lomilla lähteä matkalle, koska poikaa ei voi jättää valvomatta eikä varaakaan ole enää. Hän on kahdesti järjestänyt bileet meidän ollessa muualla, ja seuraukset oli ikävät. Viinaa juotu, ei siivottu, joku kavereista oli satuttanut itsensä jne. Eikä auttanut kun ekan kerran jälkeen bileet kiellettiin. Toiset tuli. Nyt eletään ihan kusessa tyypin kanssa. Mutta isällä on elatusvelvollisuus. Mielestäni olisi myös äidillään, mutta ymmärrettävistä syistä ei voi paljon vaatia kun entinen rouva on alkanut viihtyä enemmän kuppiloissa ja työtkin siinä kärsii. Ei voi ottaa vastuuta lapsestaan kun ei itsestäänkään.

Että tässä nyt sitten odotellaan pojan "aikuistumista". Ymmärrän kyllä että 18 vuotiaana elatusvelvollisuus jatkuu opiskelujen ajan, mutta eikö sinä ole mitänä kohtuullista kattoa? Vielä kolmekymppisenäkö on aikuista lasta hyysättävä, jos ei saa itseään niskasta kiinni eikä pihallekaan saa kuulema heittää? Ei sillä että pihalle olisin heittämässä, mutta vastuuta sen pitäisi jotenkin oppia itsestään ottamaan. Pojan kaveri ton kehuneet miten siistii kun voivat luuhata meidän luona kun toiset on jo heitetty kotoaan. Todella siistii joo.

kiitän luojaa kilteistä lapsistamme

Yhteiskunta sallii ja jopa suosii lasten pilalle lellimistä ja itsekeskeisiksi kasvattamista. Vanhemmilla ei ole mitään oikeuksia mukamas vaatia lapsia itsenäistymään. Edes kun alkavat olla yli kahdenkymmenen. Elatusvelvollisuus... my ass. Nimim. kuin salama taivaalta: vetoaisin koulun vaihtoon. Jos lopettaa lukion ottaa itse vastatakseen koulutuksestaan, mutta töihin saisi mennä tuossa välissä. Eikö mies saa poikaansa kuriin.

xcvbnm

Tottakai ja siinähän niitä ristiriitoja tuleekin, muistan sen omasta nuoruudesta nyt kun vielä 20 v asuu kotona. Kun ollaan aikuisia ja erilaiset tavat ja mielipiteet ja asioiden tärkeysjärjestykset vanhempien kanssa, ollaan törmäyskurssilla.

Kyllä lapsi voi luottaa itseensä ja vanhempi antaisi lapsen mielihyvin häipyä jo omaan huusholliinsa mutta monesti käytännön järki sanelee asumismuodon. Minunkin 20 v poikani tulee kohta intistä ja on menossa opinahjoon, johon kotoa on matkaa n 400 m. Todella toivon, että olisi lähtenyt toiseen kaupunkiin mutta kun nyt näin sattui niin on hänelle tosi järkevää asua ja syödä tässä ilmaiseksi eikä kerätä velkaa kuten isoveljensä Helsingissä tekee.

Yhdessä tai saman katon alla asuminen ei tarkoita holhousta. En holhoa miestänikään.

Kuin salamalle

Kuin salama taivaalta, kylläpä teillä on kinkkinen tilanne. En vaan oikein ymmärrä miksi isä on elatusvelvollinen 21-vuotiaasta aikuisesta joka ei opiskele tai muutenkaan? Poika menköön töihin ja maksakoon elatuksestaan. Kyllä on ennenkuulumatonta että maksatte pojan tyttökaverin ja epämääräisen kaverijoukkionkin kulutusta, vaikka vähänkin. Lopettakaa se heti.
Miten muuten sen kuukauden koeajan kävi?
Kyllä sinulla ja miehellä on oikeus kieltää asioita kotonanne. Esim. tupakointi, vieraat aamutunneilla jne. Nyt toimeksi yhteisin voimin miehesi kanssa että saatte elämänne omaksenne taas.

ymmärtäjä?

Eikö ihminen ole lain mukaan aikuinen 18v. täytettyään ja sen jälkeen periaatteessa velvollinen huolehtimaan itse itsestään? Sen jälkeen tuskin vanhemmilla on mitään velvollisuutta heistä huolehtia, jos eivät tahdo.
Jos 21 v. ei ole töissä eikä koulussa, niin miksi häntä pitäisi suojella ja hyysätä.
Teette hänelle todellisen karhunpalveluksen.

Mitäs jos tekin muutatte asumaan kaksioon, siinähän sitten miettii elämistään.