hapero_

Ahdistaa ja pelottaa miten oikeasti pystyn hyväksymään ja tajuamaan että miehelläni on lapsi joka kuuluu elämäämme, suhteemme alussa lapsi ei kuulunut hänen elämäänsä.. En oikeastaan edes tiedä mikä tässä mättää. Olenko vain mustasukkainen, niin kypsymätön vai eikö suhteemme ole vain kunnossa. Miten ihmeessa saan nämä ajatukset muuttumaan vai saanko, mitä ihmettä minä teen etten menetä miestäni..

Yritän olla oma itseni lapsen kanssa ja olla mukava ja innostunut että miehelläni olisi parempi mieli, mutta itku on kurkussa aina.. Jos mies puhuu innoissaan lapsestaan jotain, joudun hetken päästä menemään itkemään piiloon kun tuntuu niin pahalta. Ihan käsittämätöntä ja kamalaa enkä tiedä mikä minua asiassa oikeasti häiritsee..

Nuijakuukunen

Voi kuule näiden ongelmien parissa painitaan me muutkin! Enkä todellakaan osaa antaa mitään neuvoa kun en itsekään osaa suhtautua asiaan:(
Minä nyt en ehkä ole niin mustasukkainen enää, mutta häiritsee kovin se että lapsille olen kuin ämpärillinen ilmaa vaikka pesen heidän pyykkinsä, ostan ja teen ruoat... Silti vain kaikki on "isä - isä - isä"
Olen ollut kuvioissa mukana kaksi vuotta ja alussa yritin kovasti tehdä itseäni tykö jotta minä kelpaisin heille, mutta kun mikään ei ole muuttunut niin nyt viime viikkoina olen alkanut vain "olemaan läsnä" heidän ollessa meidän luona. Koskee niin esim. kun yrittää vähän halata tai taputtaa mutta lapsi vetäytyy alta pois. Tai kun puhutaan vain isälle "sinä" muodossa vaikka me molemmat olemme paikalla.
Kaiken lisäksi tuntuu jotenkin hölmöltä/oudolta/ihanaltakin se, että kun tässä yhtenä iltana olimme tuttavien seurassa niin mukana ollut 7-v poika hakeutui seuraani ja jutteli minulle ja erotessamme jopa halasi minua ja kuiskasi että hänen mielestään "olen kiva" - minä siis en olekaan niin huono ihminen! Ja eipä silti, ovat lapset aikaisemminkin "tykästyneet" minuun.
Mutta onko tuo asetelma vain sellainen, että on sula mahdottomuus pitää siitä "äitipuolesta" ?? Tai vastaavasti sitten toisten lapsista ?
Todella masentavaa, vaikka kuinka yrittää niin tilanne ei muutu.

Herkkutatti*

En osaa vertailla, mutta luulen asian olevan vielä kimurantimpi, jos on omiakin lapsia. Niitä tulee väistämättä vertailtua mielessään ja miehen lapset näkevät kuinka läheisiä ne omat ovat ja he eivät.
En ole 5 vuoden aikana oppinut rakastamaan miehen lapsia, siedän toki, mutta siihen se jää. Heidän tunteensa eivät ole sen kummempia, olen pakollinen paha isän elämässä, vaikka pidän kodin pystyssä. Mutta en enää pahemmin välitä, olen omissa oloissani ja menen omia menojani. Alussa itkeskelin itsekseni, kun oli niin paha olla vieraana ja ei-toivottuna omassa kodissa.

hapero_

Helpottaa ihan mahdottomasti, että muutkin tuntevat näin.. Meillä lapsi on niin pieni ettei vielä "osaa" käyttäytyä "huonosti" minua kohtaan, mutta silti tunnen tuskaa.
Olemme tämän lapsitaipaleen alussa ja toivonkin että tunteeni muuttuvat ajan kanssa, mutta pelottaa ihan äärimmäisen paljon etten pystykkään tähän.

Miten teidän keskinäinen suhteenne toimii?

Meillä mies ei auta asiaa, en koe että saisin tukea kotihommiin tai että ottaisi vastuuta kodistamme. Biletys ja kaverit vie voiton ja nyt sitten tämä lapsi.. Kaikki kiva on hauskaa ja niille riittää aikaa. Meidän kotimme ja siellä olevat tehtävät ovat kauhea taakka ja niistä riidellään aina.

ex äitipuoli

Ihan samoja kokemuksia minullakin, itkin monet itkut yksikseni. Ja vieläpä kun exäni lapset olivat meillä, minun omistamassani asunnossa, söivät minun ostamaani ja laittamaani ruokaa ja pesin heidän vaatteensakin niin olin miehellekin pelkkää ilmaa koska hänen lapset olivat paikalla. Lasten piti olla meillä joka toinen viikonloppu mutta joskus ne tulivat meille peräkkäisinä viikonloppuina.. no, ei hän siinä mitään mutta mulle ei sitä ilmoitettu ennen kun mies sanoi lähtevänsä hakemaan lapsia. Olisi tietysti ollut ihan kiva jos mullekin olisi asiasta kerrottu. Pian sitten suhde loppuikin ja hyvä niin. Silloin päätin etten ikinä rupea äitipuoleksi.

Nuijakuukunen

Jos lapsi on vielä pieni niin sittenhän sinulla on ehkä paremmat mahdollisuudet saada häneen hyvä ja lämmin kontakti:) Mutta tuo miehesi käytös kuulostaa suuremmalta ongelmalta kuin lapsi - jos ei hänen käytöksensä muutu niin voi olla todella vaikeaa saaa suhdetta toimimaan. Hänhän käyttää sinua ilmaisena kotiapulaisena ja ehkä sitten lastenvahtinakin.
Yritä tehdä selväksi miltä tuo hänen käytöksensä sinusta tuntuu ja katso miten hän reagoi. Jos ei tapahdu jotain parannusta niin ehkä on turha jäädä huonoon suhteeseen kärsimään ?

kiinnostavaa

Miehesi tuntuu suoraansanottuna kypsymättömältä jos välittää kavereista ja biletyksestä enemmän kuin sinusta. Oletko miettinyt mitä edustat hänelle, oletko vain kodinhoitaja vai elämänkumppani?

Kerroit, että lapsi ei kuulunut kuvioihin suhteenne alussa, mistä tämä lapsi tupsahti, syrjähypyn tulos vai mikä kuvio?

Tervetuloa...

kerhoon. Itsekin olin suhteemme alussa pitkään lapseton äitipuoli. Minun oli ja on edelleenkin hirvittävän vaikea innostua tai pitää mieheni lapsesta. Yritän kyllä olla edelleen mukava ja normaali, mutta en voi mitään että lapsi suurimman osan ajasta meidän luona ollessaan vain ärsyttää. Tilannetta ei siis mitenkään ole helpottanut se että meillä on nyt mieheni kanssa oma yhteinen lapsi. Jopa se, että miehen vanhemmat puhuvat että tyttäremme on miehen lapsen sisko, suututtaa salaa. Siskopuoli kyllä, mutta EI _IKINÄ_ SISKO! Pikkumaista, lapsellista jne, mutta minkäs teet.

Itsekin olen itkuni miehen lapsen takia itkenyt, jotenkin sitä vaan ahdistaa ajatella että toisella on jotain niin pysyvää muistuttamassa entisestä elämästä kun itse on pystynyt jättämään entiset suhteet taakseen, vaikka joidenkin exien kanssa edelleen ollan ihan hyvissä väleissä. Kai se on mustasukkaisuuttakin, itselle ainakin oli vaikea ajatella että mieheni on rakastanut jotain toista niin paljon että on halunnut lapsen hänenkin kanssaan. Olen kuitenkin edellisten kirjoittajien kanssa samaa mieltä siitä että miehesi käytäksestä kannattaisi keskustella: sinäkin olet nyt osa hänen elämäänsä eikä hän voi olettaa että olet piika tai kotiapulainen silloin kun lapsi on teillä. Ei tietenkään kannata alkaa kilpailemaan huomiosta lapsen kanssa, mutta ansaitset tulla kohdelluksi edelleen miehesi kumppanina.

Suosittelen siis puhumaan, mutta älä turhaan ihmettele tunteitasi. Meitä on muitakin. Et voi pakottaa itseäsi rakastamaan toisten lasta, eikä sinun tarvitse tuntea itseäsi paskiaiseksi sen takia. Ihmisiähän me vain olemme...

Herkkutatti*

Olen yrittänyt oikein tosissani kaivella omaa mieltäni, että mitä ihmettä tämä tunne on? Mustasukkaisuus ei selitä kokonaan sitä ärsytystä ja vastenmielisyyttä, mitä tunnemme lasten kanssa toisiamme kohtaan. Toki sitäkin on, ennen kaikkea kun tiedän, että heille lasten saanti ei ollut helppoa, vaan niitä tekemällä tehtiin.

En kyllä pidä kaikista muistakaan lapsista, mutta koska muut lapset eivät ole usein meillä, niin en ehdi yhtä syviin tuntemuksiin heitä kohtaan. Esim. jotkut sukulaislapset ovat tosi raivostuttavia, enkä niitäkään haluaisi saman katon alle. En pidä kaikista aikuisistakaan, kuka pitäisi?

Uskon, että nämä tuntemukset ovat osittain ihan normaaleja, henkilökemiallisia juttuja. Osaksi sitten mustasukkaisuutta, surua omasta kuulumattomuudesta siihen elämänvaiheeseen ja sitten syötettyä käytösmallia (esim. äiti mustamaalaa nyxää) ja miehen osaamattomuutta hoitaa tilanne. Miehellä nimittäin on aika oleellinen asema siinä, miten lapsensa suhtautuvat uuteen puolisoon.

Mielen syöverit

Viimeisessä kappaleessasi oli aika paljon sitä, mistä tässä on kysymys. Mutta jos olet täysin rehellinen, mustasukkaisuudella on paljon suurempi rooli, kuin nyt tunnustat.

Sinä loit yhteiselämästänne kuvan, joka ei toteutunut ja kanavoit nyt nuo pettymykset lapsen syyksi. Se on sinulle helpompaa, kuin nähdä todellinen tilanne? Kuten kerrot, mies ei täytä miehen paikkaansa, vaan on lusmu ja vastuuton pikkupoika. Aikuinen oikea mies laittaisi asiat ihan toiseen tärkeysjärjestykseen.

Todellinen ongelmasi on miehesi, ei lapsi. Jos saisit mieheltäsi kohtelun, joka arvostaa sinua ja kotianne, hänkin yrittäisi yhteiseksi hyväksi, mietteesi ja tuntemuksesi olisivat todennäköisesti ihan toisenlaiset. Samoin pettyi miehe ex, joka kanavoi omaa pettymystään sinuun. Kun ymmärrät sisimmässäsi nämä, sinun on helpompi suhtautua tilanteeseenne oikeassa valossa.

Pieneen lapseen on helppo tykästyä, sillä lapsi on avoin ja ottaa vastaan ihmisen, joka kohtelee häntä oikeudenmukaisesti ja hyväksyvästi. Lapsi kiintyy turvalliseen aikuiseen ja silloin hän toimii tuon aikuisen kanssa avoimesti, ilmaisee myös kaikkia tunteitaan.

Tiedän sen kokemuksesta, lähipiirissä tapahtuneena.

1. tapauksessa oli mustis uusi vaimo, asiallisesti käyttäytyvä ex. Tuloksena lapsen ja nuoren paha olo, joka jatkuu vielä aikuisenakin. Lapsi (4-v) olisi hyväksynyt uuden puolison , uusis ei hyväksynyt lasta, vaan oli mustasukkainen ja sen myötä ilkeä lapselle, negatiivinen, arvosteleva eikä edes koskenut häneen. Lapsi oli isänsä luona epävarma ja tunsi olevansa liikaa.

2. tapaus: Uusi vaimo otti 5-vuotiaan hellästi ja hyväksyen vastaan, tuloksena vielä nyt nuoren aikuistusessa ja isänsä 5 v. sitten tapahtuneen kuolemankin jälkeen yhteydenpito, vaikka nuori asuu oman äitinsä kanssa edelleen. Ex-vaimo yritti temppuilla aikanaan, mutta sillä ei olut tehoa, kun käytös toisessa päässä kumosi sen.

Mietipä siis uudelleen, miten elämääsi jatkat. Kannattaako jatkaa miehen kanssa, josta ei ole vastuuseen?

hapero_

"""Todellinen ongelmasi on miehesi, ei lapsi. Jos saisit mieheltäsi kohtelun, joka arvostaa sinua ja kotianne, hänkin yrittäisi yhteiseksi hyväksi, mietteesi ja tuntemuksesi olisivat todennäköisesti ihan toisenlaiset."""

Tämä pitää varmasti osittain paikkansa, mutta en usko että se on koko totuus. Vaikka meillä on riitamme kotitöistä yms. niin suhteemme on kuitenkin onnellinen enkä todellakaan halua erota. Ei liene kovin harvinaista että tälläisistä asioista riidellään?? Ja uskon ja toivon että saamme tämän asian joskus selvitettyä :)

""Sinä loit yhteiselämästänne kuvan, joka ei toteutunut ja kanavoit nyt nuo pettymykset lapsen syyksi.""

Tätä en kyllä usko..

Mielen syövereitä

Palaapa Hapero omaan aloitukseesi. Minusta kerrot kovin selkeästi, että olet voimakkaasti mustasukkainen. Kuvittelit, että elätte kahden ja nyt siinä onkin tämä entisen suhteen hedelmä, miehesi rakastama lapsi. Yrität miellyttää miestäsi itku kurkussa...

Ehkä tässä matkan varrella olen luullut sinun kirjoittamaksesi jotakuta toisen tekstiä, mutta yhtäkaikki, minusta edellinen tulkintani pätee silti sinunkin tilanteessasi.

Kerrot, että miestä miellyttäävät enemmän biletykset ja hauskanpito, ei vastuu kodista ja lapsesta. Ihmettelen, miten voit kääntää mielessäsi homman siten, että oletkin onnellinen ja tyytyväinen? Ettei se olekaan sinulle pettymys? - Taidat yrittää nyt narrata jotakuta, joko meitä tai itseäsi.

Lapsi kiintyy turvalliseen aikuiseen ja ottaa paikkansa ajan kanssa. Mutta miten selviät siitä, että koko homma lapsineen päivineen onkin sinun harteillasi? Isä rakastaa lastaan ja se on oikein, vaikkei hän muuten tunnukaan täyttävän hyvän isän kriteereitä.

Me emme omista ihmisiä ja aina joutuu hyväksymään sen, että hän ei ole yksin meidän. Hänellä on oikeus rakastaa myös muita läheisiään, lastaan ennen kaikkea. Toivot ihan varmasti sinäkin, että jos ja kun sinulla on lapsi, hänen isänsä rakastaa häntä kaikenlaisissa elämäntilanteissa.

Ehkä sinua auttaisi eniten, kun hankit itsellesi itseluottamusta ja -tuntemusta. Elät sitten tässä suhteessa tai jossakin muussa tulevaisuudessa, siitä on sinulle hyötyä. Ihminen, joka rakastaa itseään terveesti, pystyy olemaan suvaitsevainen ja rakastamaan muitakin pyrkimättä omistamaan. Hän kykenee myös asettamaan rajat toiselle, uskaltaa vaatia toiseltakin vastuuta asioista ja teoista, ei hyväksy mitä tahansa käyttäytymistä. Hän uskaltaa olla oma itsensä.

jennywoo

Helou! Voin jotenkin ymmärtää tuon olotilan, vaikkakaan itse en ole käynyt läpi noin voimakkaita tunteita. Olen itse astunut hyvin nopealla aikataululla tilanteeseen, jossa miehellä on kaksi lasta ja he asuvat meidän kanssamme joka 2.vko. Kaikki kävi hyvin nopeasti, joten vieläkin totuttelemme kaikki tilanteeseen. En ollut oikeastaan koskaan kuvitellut itseäni tällaiseen tilanteeseen. Olin aina ajatellut, että löytäisin miehen, jolla ei ole lapsia kuten ei minullakaan ja sitten saisimme yhdessä lapsia jos Luoja suo. Toisin kuitenkin kävi. Tapasin maailman ihanimman miehen ja rakastuimme. Lapset ovat todella suloisia. Alusta asti päätin, että etenemme heidän ehdoillaan. Olin varautunut kaikkein pahimpaan ja en edelleenkään ajattele, etteikö ongelmia voisi jossain vaiheessa tulla. Heillä on oma äiti ja isä, minä olen isän uusi elämänkumppani ja toimin heille aikuisena kasvattajana, mutta en ala mitään äitiä leikkimään. He ovat mieheni lapsia ja ovat minulle tätä nykyä kovin rakkaita. Itse en ole mustasukkaisuuden tunteita kokenut, vaikkakin etukäteen pelkäsin että niitäkin voisi tulla, koska tilanne oli täysin uusi enkä tiennyt mitä odottaa.
Ajattelen kuitenkin ihan yleensä ottaen näissä asioissa niin, että lapset ovat täysin viattomia tilanteeseen. Jokaisella lapsella on oikeus rakastavaan ja turvalliseen ilmapiiriin. Sillä ei ole väliä kuka lapsen on synnyttänyt, vaan sillä, että pieni lapsi tarvitsee ja ansaitsee hyvän kohtelun ja meidän aikuisten tehtävä on asettaa heille rajat ja antaa esimerkkiä käytöksellämme miten tässä maailmassa pitäisi käyttäytyä. Ei siinä sen kummempaa. Tokikin oma isä tai äiti on lapselle aina se ykkönen ja uudet puolisot niitä vähemmän tärkeitä, mutta ajan myötä varmastiokukin lapsi hyväksyy uuden puolison ainakin jollain tavalla, kunhan heitä kohtaan käyttäytyy asiallisesti ja kärsivällisesti. Lasta pitää koittaa lähentyä tämän ehdoilla. Ymmärrän miten kurjaa on tuntevansa olla kuin ilmaa tai välttämätön paha. Vaatii kypsyyttä ja hyvää itsetuntoa keneltä tahansa seisoa siinä ikäänkuin porukkaan kuulumattomana outsiderina. Lapset voivat olla mustasukkaisia uudesta puolisosta tai esim. solidaarisia jätettyä vanhempaansa kohtaan. Tämä voi purkautua välinpitämättömänä tai hyökkäävänä käytöksenä uutta puolisoa kohtaan. Joku jaksaa tällaista, kun tarpeeksi rakastaa puolisoaan, joku heittää hanskat tiskiin ja etsii jonkun, kenen kanssa ei tarvitse uusioperheen ongelmien kanssa pyöriskellä. Ei helppoja tilanteita, mutta varsin kasvattavia ainakin. Minun on pitänyt harjoittaa pientä itsetutkiskelua ja miettiä kuinka isoihin saappaisiin olen astumassa ja miten osaan lapsia kasvattaa. Kuitenkin, pieniä ihmisiä siinä on 2 kappaletta, ei mitään ylitsepääsemättömän hankalia arvoituksia ja meidän on vain yhdessä nyt opeteltava tätä elämää, pienillä askelilla. Lapsi kasvattaa aikuista vähintään yhtäpaljon kuin aikuinen lasta. Minun on nyt aika luopua sinkkuudesta ja itsenäisestä elämästä ja hypätä omanelämänherruudesta pullanleipomisten ja pienten vaatteiden pyykkäykseen. Melkoinen muutos ;D Mitä mustasukkaisuuteen vielä tulee, niin vanhemman rakkaus lasta kohtaan on erilaista rakkautta kuin rakkaus omaa puolisoaan kohtaan. Onneksi sitä rakkautta riittää kaikille tärkeille ihmisille, eikä se rakkaus lasta kohtaan ole pois puolisolta. Tärkeintä on, että sinulla on ihmisiä joille puhua noista tunteistasi. Kaikille tunteilleen pitää antaa lupa, koska ne ovat sinun tunteitasi ja sinun kokemuksesi asioista. Omia tunteita ei voi anteeksi pyydellä, mutta mene syvemmälle ja koita päästä sen ongelman ytimeen, mistä nuo tunteet johtuvat, koska vain sillä keinolla pääset sen kysymyksen äärelle, mitä voit asialle tehdä, jotta tuo muuttuisi ja pääsisit tilanteesta eteenpäin. Ehkä siihen auttaa vain aika ja se, että totutte kaikki uuteen tilanteeseen. Elämä varmasti asettuu omaan uomaansa ja te luotte teidän kotiin ja teidän perheeseen omat pelisääntönne joita teillä noudatetaan. Siitä perheestä löytyy varmasti oma paikka kaikille ja niin, että kaikilla on hyvä olla. Samassa veneessä kuulkaas tässä ollaan, ei se aina ole ihan ongelmatonta, mutta eihän elämä ole muutenkaan. Tsemppiä kaikille alkavaan syksyyn!:)

hapero_

Tämä menee nyt vähän jankkaamiseksi mutta..

""Minusta kerrot kovin selkeästi, että olet voimakkaasti mustasukkainen. Kuvittelit, että elätte kahden ja nyt siinä onkin tämä entisen suhteen hedelmä, miehesi rakastama lapsi.""

Esitin alussa kysymyksen.. "onko tämä vain mustasukkaisuutta.." En sanonut olevani voimakkaasti mustasukkainen.

Enkä ole missään vaiheessa kuvitellut että elämme kahden, olen tiennyt että lapsi tulee liittymään elämäämme.

""Kerrot, että miestä miellyttäävät enemmän biletykset ja hauskanpito, ei vastuu kodista ja lapsesta. Ihmettelen, miten voit kääntää mielessäsi homman siten, että oletkin onnellinen ja tyytyväinen?""

Kyllä olen onnellinen. Rakastan miestä ja hän minua. Tietyt asiat (koti ja juhliminen) aiheuttavat meillä riitaa ja näiden takia en ole tyytyväinen vaikka pääsääntöisesti olenkin onnellinen. Kaikki ei ole niin mustavalkoista.

jennywoo: Olipas pitkä teksti, mutta siinä oli monta juttua mitä jäin miettimään. Ja jäänkin nyt miettimään, on vain sellainen epäuskoinen fiilis että saanko tätä oikeasti selvitettyä itselleni... Yritän kuitenkin..

jennywoo

Usko tai älä, kyllä sinä saat asian selvitettyä itsellesi. Sinulla on nyt prosessointi käynnissä ja nyt sitä pitääkin työstää. Älä missään nimessä tukahduta noita ajatuksia ja koita painaa niitä taka-alalle. Kirjoita ja puhu niin kauan kunnes tuntuu, että asiat alkavat selkiytyä. Toivottavasti pystytte puhumaan kaikista tunteista rehellisesti miehesi kanssa. Sekin helpottaisi jos saisit kerrottua hänelle miltä sinusta tuntuu ja pystyisitte käymään keskustelua rakentavassa hengessä. Parisuhteen toimivuuden kannalta teidän pitää kuitenkin vetää köyttä samaan suuntaan ja se edellyttää sitä, että voidaan olla rehellisiä ja sanoa ne kipeätkin asiat joita toinen ei haluaisi kuulla. Toivon sulle kaikkea hyvää ja, että tilanne järkkääntyy!

kannustuksen pari sanaa

Miehenkin on tultava puolitiehen vastaan. Ei riitä että hän kuuntelee ja ymmärtää, kyllä jotain konkreettisempaakin tarvitaan. Jos puolisoaan rakastaa, auttaa puolisoaan myös jaksamaan. Vastavuoroisesti.

Mielen syövereitä

On hyvä, että pohdit vaikuttimiasi. Ensi alkuun ihminen yleensä torjuu epämiellyttävät asiat. Pohtimiesien ja tiedon lisääntymisen myötä alkaa hyväksyä joitakin "omiakin puutteitaan" - lainausmerkeissä siksi, että kaikilla meillä sellaisia on, enkä parempaakaan ilmaisua keksinyt - ja ymmärtää, että niihin voi vaikuttaa itse.

Teillä kummallakin, miehellä ja sinulla, on uusi tilanne edessänne. Ei riitä, että sinä kasvat, jos haluatte yhdessä olla ja elää, miehen täytyy myös kasvaa aikuiseksi, vastuulliseksi mieheksi, isäksi ja puolisoksi. Sitä tarkoitan itseluottamuksesi kasvattamisella, sillä sinä joudut ne rajat hänelle vetämään, mitä sallit tai kestät ja mitä et.

Lapsi on ensisijaisesti isänsä vastuulla, hänestä riipuvainen. Mies täytyy saada käsittämään, mitä hän lapselleen toivoo ja että lapsella on oikeus isänsä luomaan turvaan. Sinulla on työmaa edessäsi. Hae tukea perheneuvolasta ja mies ilman muuta sinne mukaan. Hänelle ilmeisesti pitää kädestä pitäen opettaa, mitä isyys tarkoittaa. Rakkaus yksin ei riitä, käytännön arkipäivässä puitteet luodaan ja arkipäivässä kestävyys testataan.

Koska pohdit tilannettanne, tunteitasi ja vaikuttimiasi, osoittaa se, että olet kehityksen tiellä. Tiellä laajempaan ymmärrykseen. Älä syyllistä itseäsi tuntemuksistasi, vaan opi ymmärtämään niitä. Siten hallitset parhaiten kaikkia tuntemuksia ja ohjaamaan niitä positiiviseen, tilanteita parantavaan suuntaan.

Suuttumus, tyytymättömyys ja kiukku ovat joskus paikallaan. Ne toimivat moottoreina, kun tilanne vaatii työtä ja muutosta. Kokeilepa saada kunnon paskaraivari miehellesi miellyttämisen sijasta, kun tilanne sen vaatii. Se toimii yllättävän hyvin, jos et viljele sitä liian usein!

No justiisa...

Tämä nimimerkki "tervetuloa... kerhoon.." tms. ainakin on pelkästään mustasukkainen. Itsekin kyseli, että kai tämä on mustasukkaisuuttakin, mutta koko kirjoitus kertoo, ettei se mitään muuta olekaan kuin sitä.

En ymmärrä tuota, että jaotellaan lapsetkin niin tarkkaan, että uusi sisar ei olisi sisko miehen lapselle, vaan ilman muuta siskopuoli. Huh huh. Itse voi näin ajatella, ja tokihan se juridisessa mielessä näin on, mutta en voisi kuvitella omasta veljestäni, ettei hän olisi minulle veli, vaan joku ihme velipuoli. Kauheata! Minulle hän on rakas ja tärkeä VELI! Meillä kukaan ei asiaa ole ikinä kyseenalaistanut, vaikkei mikään malliperhe muuten oltaisi oltukaan.

Jos meillä olisi vanhemmat tuolla tavalla alkaneet jo vastasyntyneestä lapsesta asti jakamaan meitä eri leireihin, niin meiltä molemmilta olisi jäänyt hirveän tärkeä ja hyvä asia kokonaan väliin. Jompi kumpi sitten olisi ollut se suosikki ja toinen katkeroitunut ja saanut huonon itsetunnon ja molemmat loppujen lopuksi kärsineet kuitenkin. Teet karhunpalveluksen siis omallekin lapsellesi, mutta itsepähän asioita siinä junailet. Oikeastaan saisit hävetä, mutta et varmaan osaa.

Aikuiset naiset voi olla järkyttävän mustasukkaisia ja asettaa itsensä lapsen kanssa samalle viivalle. Ja hyvin paljon on vikaa näissä miehissäkin, jotka ei sitten yhtään ole tilanteen tasalla, vaan olettavat vain kaiken menevän siinä samalla tarvitsematta itse oikein tosissaan tehdä mitään. Edes sitä uutta naista valitessa ei pidetä mitään kriteerejä sen suhteen, miten tämä mahdollisesti lapseen suhtautuu.

Ja sama vika usein myös siinä expuolisossa, joka etsii vain itselleen miestä. Se, onko tästä hänen lapselleen miehen malliksi ja vastuulliseksi aikuiseksi tämän elämässä, ei ole mitään väliä.

Ja lapsia tehdään...

Mielen syövereitä

Kirjoititpa hyvän puheenvuoron.. NO justiisa!
Nämä kun aikuiset ottaisivat huomioon ja ymmärätäisivät, monelta surulta säästäisivät omat lapsensa! Soisivat myös sen rikkauden, mitä sisaruus antaa.

Asia oikein korostuu nykyään, kun lapsia tehdään vain 1-2/perhe. Se ainokainen sisar on korvaamaton.

äiti ja äitipuoli

Kaipa sitä kaikenlaisia tunteita tulee ja menee, koska uusperhekuviot ovat yleensä mutkikakkaampia kuin ydinperheen elämä.

Myönnän, että oma lapseni tuntuu läheisemmältä kuin mieheni ja hänen ex-vaimonsa lapsi. Mutta en tunne vihaa tai ärtymystä häntä kohtaan. En ainakaan enempää kuin omaa lastani kohtaan. Hän on minulle lapsi siinä missä omanikin on. Pesen, halaan, ruokin ja hankin vaatteita ja tavaroita hänen tarpeisiinsa. Samalla tavalla kuin omanikin. Tietenkin tällä lapsella on olemassa oma äiti ja tiedostan, ettei minulla ole samanlaista vastuuta eikä myöskään oikeuksia kuin äidillä on.

Olen asettanut äitipuoleudelleni muutaman säännön, jotka ovat toimineet melko hyvin:
1. Voin kasvattaa, ojentaa ja jopa riidellä tämän lapsen kanssa vain samassa suhteessa kuin rakastan häntä.
2. En koskaan sanoin tai ilmeellä osoita ajattelevani mitään ikävää hänen äidistään.
3. Hoidan häntä kuin omaani silloin kun hän on meillä.

jennywoo

Olen asettanut äitipuoleudelleni muutaman säännön, jotka ovat toimineet melko hyvin:
1. Voin kasvattaa, ojentaa ja jopa riidellä tämän lapsen kanssa vain samassa suhteessa kuin rakastan häntä.
2. En koskaan sanoin tai ilmeellä osoita ajattelevani mitään ikävää hänen äidistään.
3. Hoidan häntä kuin omaani silloin kun hän on meillä.[/quote]

Vautsi.. Tuo on hieno asenne ja kypsän aikuisen ihmisen kirjoittamaa tekstiä. Tuohon on kaikkien hyvä pyrkiä!

Mielen syövereitä

kiittää myös noista kolmesta säännöstä.