surullinen yh-äiti

Olemme eronneet jo vajaa kaksi vuotta sitten. Mutta täytyy myötää, että ero tekee vieläkin kipeää, ja sitä suree valtavasti lapsen menetettyä ehjää perhettä =( .

Voiko lapsi, 4 v, saada turvallisen lapsuuden vaikka on kokenut vanhempien eron ja elää kahdessa kodissa? Välillä tuntuu niin pahalta, kun hän puhuu vaan äitistä ja isistä sekä itsestään yhdessä, ja odottaa, että isi tulisi käymään tai toisinpäin kun on isän luona :/ .

En tiedä, olen kärsinyt tästä pettymyksestä, epäonnistumisesta, ikävästä ja tietynlaisesta surusta kun lapsella ei ole ehjää perhettä jo aika pitkään. Miten siis eteenpäin?

XPRS

Kyllä se lapsi oppii elämään juuri sellaisessa kodissa kuin sillä on. Tietenkin surullisen äidin kanssa asuminen ei ole hyväksi. Jos äiti pääsisi erosta yli ja lopettaisi murehtimasta lapsen puolesta, niin lapsella olisi paljon mukavampaa. Myöhemmin lapsi voi huomata, että on olemassa sellaisiakin ihmisiä, joiden isä ja äiti ja lapset asuvat samassa paikassa, mutta se on harvinaisempaa. Jopa nykyisillä yläasteikäisillä suurimmalla osalla kavereiden vanhemmat on eronneet eikä sitä pidetä mitenkään outona.

erotettu

Mieheni tytär, nyt jo aikuinen, kertoi joskus minulle, että kyllä hän elätteli lapsena monta vuotta toivetta vanhempiensa yhteenpaluusta.
Tokihan lapset tottuvat siihen, että vanhemmilla on kummallakin omat elämänsä, mutta kai se on lapsen luonteesta kiinni, mitä hän siitä ihan oikeasti ajattelee.

Kyllä se vaan on vanhempana otettava asiat niin, että jos yhteiselo ei onnistu, silloin on paras erota.
Ei kai ole lapsellekaan hyväksi asua riitaisessa, rakkaudettomassa kodissa.

Eroaminen vaatii kypsyyttä paljon enemmän kuin parisuhteen solmiminen. Silloin ei ollakaan enää kahdestaan kun lapsia on hankittu.

Nyt kun isot "prinsessahäät" ovat käytäntö, tulee pakostakin mieleen, että onkohan kaikki ne naimisiinmenot harkittuja ihan rakkaus-suhteena, vaan onko se morsiamien "prinsessaleikkin" mahdollistama päivä? Päivä liehua prinsessamekossa ja järkätä ystäville ja sukulaisille kunnon bileet?

Toivottavasti ihmiset harkitsevat parisuhteensa tarkasti, silloin mahdolliset vaikeudet voisivat jo olla huomioon otettuja, eikä ne tulisi yllätyksenä.

Totuus on, että puolet viime vuosina solmituista liitoista päättyy eroon.

köyhän laulajan lapsi

Pitäisikö avioliitot sitten jättää solmimatta, jollei voi olla aivan täysin 110% varma ettei se pääty eroon? Mielestäni ei.
Ja oikeasti on hyvä, ettei eronneita enää karsasteta kuten joskus 50 vuotta sitten tehtiin. Ja että ihmisillä on mahdollisuus erota ilman, että joutuu heitteille.

Kaksi aikuista ihmistä toisiinsa tutustuttuaan varmasti tuntevat, että haluavat elää toistensa kanssa "ikuisesti", silloin mennään naimisiin. Hankitaan lapsiakin, on tahto ja halu elää yhdessä.

Elämä heittelee, tunteitakin. Ihmiset muuttuvat, tahtomattaan. Jotkut onnekkaat pysyvät yhdessä, myötä- ja vastoinkäymisten keskelläkin. Toiset ajautuvat eroon.

Puolisosta ja kumppanista on osattava päästää irti silloin kun yhteiselämä on huonompi vaihtoehto kuin ero. Lapselle ei ole hyväksi nähdä rakkaudentonta ja kylmää avioliittoa... väkivallasta puhumattakaan. Toisaalta, vaihtoehtoa ei tiedä ennen kuin siihen lähtee, mutta aikuisen on ymmärrettävä mikä on oikeasti pahaksi lapselle.

Lapsi joka tapauksessa sopeutuu elämäntilanteisiin aikuisia paremmin, kun aikuset vain ovat lapsen tukena. Lapsen täytyy voida luottaa aikuisiin, etenkin omiin vanhempiinsa (tai edes toiseen). Lapsen täytyy tuntea ja ymmärtää, että tuli eteen mitä vaikeuksia tahansa, äiti tai /ja isä auttaa selviämään niistä.

Nykyäänkin taloudellinen tilanne merkitsee aivan liikaa. Vielä sata vuotta sitten mentiin naimisiin, ja pysyttiin naimisissa rahan takia (naiset varsinkin). Se asia ei siis ole muuttunut. Jotkut pienituloiset takertuvat avioliittoihinsa pelätessään elintason romahtavan. "Mistä mä sitten lapselleni ruuan hankin ja vaatteet". Ihmiset eivät enää tyydy vähään. Mikä on sinänsä hyvä, että se laittaa yrittämään. Lapsi ei kuitenkaan maallisesta mammonasta välitä niin kuin vanhempiensa rakkaudesta, hyväksynnästä, ja hyvästä olosta. Ruoka, koti ja lämpö ovat välttämättömiä. Huonosti voivat vanhemmat tuovat lapselle epävarmuutta ja pahaa oloa. Siinä ei auta, vaikka äiti syyttäisi ulkoisia tekijöitä tilanteesta ja omasta huonosta olostaan. Lapsi alkaa helposti syyllistää itseään.

Tulevaisuuden pelko voi saada yksin jäävän huoltajan pelkäämään eroa. Kyllähän se helpottaa jos ennen avioliittoa on oppinut ensin pärjäämään maailmassa yksin. Silloin pärjää mahdollisessa erotilanteessakin paremmin. Muutoinkin, tahdonvoimalla.

Elämässä on elettävä niillä eväillä jotka on. Joskus se on vaikeaa, mutta silloinkin on osattava miettiä mikä oikeasti on tärkeää, ja takertua niihin.

lapsen puolesta

Minä en sanoisi että lapsi sopeutuu. Lapsihan vain alistuu kohtaloonsa, kun ei se sille muutakaan voi.

Siksi pitäisi miettiä tarkkaan ennen eroa, onko se todellakin ainoa vaihtoehto. Onko kaikki kenot parisuhteen ylläpitämiseksi kokeiltu terapiaa myöten. Jos mikään ei auta, on eron oltava viimeinen vaihtoehto, jos kerranon lapsia hankittu.

Itsekästä erota, ellei ole todella painavaa syytä. Siinä ajatellaan vain itseään, ei lapsia.
Painavia syitäkin eroon kyllä on, ne ovat asia erikseen ja silloin lapsikaan tuskin kaipaa paluuta entiseen.
On nykyajan muoti-ilmiö etsiä sitä unelmien prinssiä, joka tuo onnen. Ja kun onni lakastuu, etsitään vain uusi...

yh-äiti minäkin

"En tiedä, olen kärsinyt tästä pettymyksestä, epäonnistumisesta, ikävästä ja tietynlaisesta surusta kun lapsella ei ole ehjää perhettä jo aika pitkään. Miten siis eteenpäin?"


Voi, älä sure ;D
Tärkeintä on, että olet rakastava äiti lapsellesi, sitä ei ehkä jaksa olla, jos joutuu parisuhteessaan pinnistelemään jatkuvasti.
Puhu lapsen isälle lapsen kaipuusta ja yrittäkää yhdessä saada lapsen päiviin ja elämään tasapainoisuutta ja iloa, ikävän sijaan.

Itse kasvatin lapseni yksinhuoltajana, joskin molemmat isovanhemmat olivat tiiviisti ja rakastavina mukana, samoin kuin isä. Kuljimme isovanhempien luona säännöllisesti ym. emme asuneet koskaan yhdessä lapsen isän kanssa.

Tietysti minuakin suretti kun lapsi aina isän lähdettyä kaipasi isää, (monta itkua minullakin) suretti kun lapsi toivoi jossakin vaiheessa sisarusta, mutta hitsi kun en sille mitään voinut, pyrin vain tekemään kaiken niin hyvin kuin osasin.

Lapseni on nyt vasta yliopistosta valmistunut tosi hyvin paperein, hänellä on kavereita. Ala-asteeltakin pari ja sitten nyt opiskelukaverit. On seurustellut, matkustellut tosi paljon, ja asuikin ihanan tytön kanssa vuosia. Sitä eroa surin ja syytin itseäni, taas.
Syytin minkä parisuhdemallin olen lapselleni antanut :(
Isäkandinaatteja en hankkinut, en vaan halunnut ketään isäpuolta lapselleni.

Ovat nyt isänsä kanssa "kavereita," isä tuki opinnoissa ja nyt asunnon hankinnassa, välit sellaiset, ihan ok.
Olen sanonut että minä annoin rakkautta, isä kaveruutta ja taloudellista tukea.
Onko väärin sanottu?

Tsemppiä, sitä pystyy vaikka mihin kun oikein tahtoo. Sanotaanhan että lapsi tarvitsee yhden ihmisen, joka antaa rakkautta ehdoitta.
Parasta mitä lapseni sanoi minulle on "täytyy tässä olla tosi tyytyväinen kun minua on rakastettu sellaisena kuin olen" hän oli silloin 20v.
Meillä on hyvät välit, jos jotain isoa tapahtuu lapseni soittaa minulle ekana. Tykkään siitä.

Surin muuten aikanaan hänen isänsä puolestakin, (olen oikea surumaakari) kun oli ihania hetkiä lapsen kehityksessä. Itkin kun isänsä ei ollut mukana tilanteissa, toisaalta taas tunsin ylpeyttä ja tunsin itseni etuoikeutetuksi.
Kaikki ei toki mennyt kuin vettä vaan, monissa tilanteissa suretti teenkö oikein, kuinka nyt tästä mutta elämään kuuluu niin paljon...

yh-äiti minäkin

Vielä haluaisin lisätä, että nykyään ei onneksi leimata lasta, vaikka hän olisikin yh:n lapsi.
Meidän lapset ovat joskus fiksumpia ja terveempiä kuin ikuisissa tappeluissa ja kaunassa kasvatetut lapset ;)

Opettajat myös suhtautuvat hyvin, kun on mukana. Itse pidin kouluun yhteyttä ja osallistuin kaikkeen, että pysyin jyvällä ja tiesin missä mennään.
Miten kaiken jaksoin työn ohella, ehkä siksi kun rakastan lastani ehdoitta, hän on tuonut elämääni valon ja ilon.