Heli Heinä

Olen toisessa aviossa miehen kanssa, jolla on kaksi lasta, 16 ja 19 v.. Minullakin on kaksi lasta, 24 ja 28 v. Miehen vanhempi lapsi asuu meillä ja nuorempi käy usein.
Minun lapseni asuvat kauempana ja käyvät harvoin. Pidän heihin yhteyttä usein, lähes päivittäin mesen, skypen ja fb:n välityksellä eli tiedän hyvin, missä menevät milloinkin. Nuorempi lapsistani muutti pois kotoa sillä tavalla, että myimme kodin ja minä muutin miehen luo ja lapselleni ostin asunnon ja hän itsenäistyi n. 4 vuotta sitten.

Koko aikana minua on vaivannut hirveä syyllisyys, ikävä ja kaipaus. Jos teen jotain miehen lasten hyväksi, vaivaa syyllisyys: tämän kunnon äiti tekisi omilleen, ei vieraille lapsille. Tunnen potkaisseeni nuorimmaiseni ulos kodista ja minusta on tosi kurjaa tehdä esim. ruokaa miehen lapselle, kun omani väsää omassa kämpässään jotain nuudeleita opiskelijabudjetillaan.

En halua tulla leimatuksi miehen lasten kanssa saman perheen jäseneksi, siksi minua ei saa sanoa äitipuoleksi, olen isän vaimo. En halua kulkea miehen suvun juhlissa näiden lasten kanssa ja oman sukuni juhliin en ota heitä mukaan. Minulla on hirvittävän voimakas tarve luoda oma reviiri, jonka piiriin pääsee harva.

Vanhimman lapseni puolisolla on lapsi edellisestä liitostaan, tämä lapsi on minulle hirveän rakas, vaikka ei ole mitään sukua. Muttä tämä lapsi on oman lapsenlapseni sisarus ja suhtaudun häneen lähes samoin kuin lapsenlapseeni. Luoteeltaan ja käytökseltään tämä lapsi on paljon omieni kaltainen.

Onko kenelläkään samanlaisia tuntemuksia? Miten pääsen tasapainoon elämäni kanssa, voinko lakata olemasta äiti ja olla vaan? Onko muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois miehen elämästä? En halua elää vain lasteni elämää, siksi olisi hyvä, että minulla on jotain omaakin.

Miehen lapsiin suhtaudun asiallisesti, en nyt tässä halua keskustella siitä, kuin huono aikuisen malli yms. olen heille ja pilaan heidän elämänsä. Sitä en tee, pilaan vain omaani. Heillä on rakastavia ihmisiä ihan riittämiin, minä voinkin pysyä vähän taustalla.

Atvoi

Et tullut ajatelleeksi tätä asiaa jo silloin kun miehesi kanssa rupesit seurustelemaan ? Entä silloin kun päätit myydä kotisi ja muuttaa hänen kanssaan yhteen?

Etkö tavannut miehen lapsia missään vaiheessa ennen yhteen muuttoa, niin että sinulle olisi saattanut valjeta tunteittesi todellisuus? Ajattelitko yleensäkään yhtään mitään, muuta kuin vain lähdit päätä pahkaa uuteen suhteeseen?

Suonet anteeksi että hieman kovistelen mutta vaikutat naiselta joka ei miettinyt yhtään mitä tapahtuu kun menee yhteen miehen kanssa jolla on jo lapsia.

Mutta olet siinä oikeassa ettei sinun tarvitse leikkiä heille äitiä, sellainen heillä jo on. Minusta lähinnä tuntuu että sinua kaduttaa koko yhteenmenoa, et ehkä koekaan että elämä on sitä mitä piti, mies ei ole sitä mitä piti?

Olen sitä mieltä että koska me elämmme nykytiedon mukaan vain kerran, on se elämä elettävä niin että on onnellinen. Se että tekee tekoja jotka oikeasti tekevät onnelliseksi saattaa olla joskus vaikeaa ja vaatia rohkeutta. Minusta sinä et kuulosta onnelliselta tällä hetkellä, katso rohkeasti peiliin ja tunnusta tosiasiat: mikä tekee sinut oikeasti onnelliseksi?

koko paketti

Juu, sun kuuluu elää yksin. Tai sitten löytää suvuton sinkkumiesvanhapoika rinnallesi.

Heli Heinä

Nuo kommentit osasinkin odottaa.
Tietääkö joku muu varmuudella, miten elämä tulee menemään tämän ja tuon ratkaisun jälkeen?
Eikö kukaan muu ole pettynyt tai yllättynyt iloisesti tekemänsä päätöksen jälkeen?

En tiennyt etukäteen, miten raastava ikävä voi tulla. En tiennyt, että ero lapsista on näin rankka. Minä teen surutyötä monesta asiasta: entisestä kodista luopumisesta, tyhjenevästä pesästä, pari vuotta sitten tapahtuneesta lähiomaisen kuolemasta, ystävien jäämisestä kauas. Lisäksi yritän sopeutua uuteen paikkakuntaan, uusiin ihmisiin, erilaisen elämisen kulttuuriin.

Tiedän senkin, että monet ihmiset, jotka ovat pysyneet kiltisti paikoillaan kotiseudullaan, junnaavat samassa työpaikassa ikänsä kiroillen, eivät ole sen tyytyväisempiä, jos edes näinkään. Eli uskalluksen puute muutoksiin ei ole mikään ratkaisu.

Päätäpahkaa en sanoisi juosseeni, ratkaisua kyllä mietittiin tarkkaan ja keskusteltiin molempien lastenkin kanssa. Minä tässä nyt vain kipuilen ja pääsen tästä varmasti yli jonain päivänä.
Rakkaus ei ole mihinkään hävinnyt, vaikka tätä asiaa en voikaan mieheni kanssa jakaa.

Siksi jaan sen teidän kanssanne ja toivoin saavani jonkun samoja asioita läpikäyneen kokemuksia luettavakseni. Tai jonkun muun ratkaisuehdotuksen, kuin 'jätä se sika' tms.

Surutyö on tehtävä

Sinähän olet keskellä surutyötä kaikista luopumisistasi. Se on ihna normaalia, ei mitään suuria muutoksia tässä elämässä tehdä ilman luopumisen tuskaa.

Sinun lintusi ovat lentäneet pesästä juuri oikeaan aikaan. Kuopuksesi oli parikymppinen, hän sai turvallisen asunnon, kun ostit hänelle sellaisen. Mitä enemmän nuori voi toivoa!! Oma kämppä ja vapaus. Kyllä hänen kaverinsa ovat kateellisia ja syystäkin. Heidän vuokseen kannat ihan syyttä suotta huonoa omnaatuntoa. Emon ei kuulu paapoa aikuisia käenpoikia pesässään. Silloin ne eivät opi itse lentämään.

Olet harvinaisen paljon mukana aikuisten lastesi elämässä näillä moderneilla yhteydenpitovälineillä. Kyllä minä olen antanut ja annan aikuisslle lapsilleni enemmän tilaa elää omaa elämäänsä, vaikka meilläkin on näitä vehkeitä. Äidin ei tarvitse tietää joka hetki, missä nuoret ovat ja mitä tekevät, puolin ja toisin silloin on mukavampaa ja itsenäisempää. Sinähän suorastaa roikut lapsissasi, jos suoraan saan sanoa. Äitiä on ihana tavata, mutta ei ihan joka päivä ja kaikissa asioissa. Sitä paitsi, jatkuva kontrollointi ja rasittavaa.

Mitä taas miehesi lapsiin tulee, heidänkin tulee aika itsenäistyä ja opetella vastaamaan itsestään. Olet heille todellakin isänsä uusi puoliso, et heidän äitinsä. Ei sinun tarvitse heitä paapoa, mutta jos tykkäätte esim. herkutella, ei sitä sinulle kukaan synniksi laske, jos heillekin tarjoat. Päin vastoin.

Olen ihan varma, että omat lapsesi eivät tunne kateutta tai mustasukkaisuutta miehesi lapsille siitä, että asut heidän kanssaan. He eivät ihan vielä ole aikuisia, toisin kuin sinun lapsesi. Hekin muuttavat aikanaan omilleeen ja siihen he heitä nyt valmistelette opettamalla itsenäistymistä.

Tämä kipuilun aika kestää aina suurissa elämänmuutoksissa vähintään 2 vuotta. Sen voin kokemuksella vahvistaa. Paikkakunnan muutos yksinään on jo sitä. Kyllä sinä tästä hengissä selviät, minäkin olen selvinnyt ja olen hyvin tyytyväinen, että omat muutokseni olen tehnyt ja voittajana selvinnyt.

Surutyö on tehtävä

Maaritin laulaman laulun sanat, kuinka lapsemme ovat meille vain lainaa. Mietipä niitä, sillä niissä on suuri viisaus.

Ikävä on raastava, mutta laimenee kyllä ja lopulta haihtuu, kuten sen kuuluukin haihtua. Tuttu tunne.

Atvoi

Olipa mukavan positiivinen ja lohduttava juttu mita kirjoitit! Valilla harmittaa kun itselle tulee aina vain negatiiviset asiat mieleen, niin kuin tassakin tapauksessa!

Mutta sina olet selvasti mennyt saman asian lapi eli osasit sanoa oikeita ja lohduttavia sanoja!

elli etana

Sun omat lapsethan on aikuisia eivätkä tarvitse sinua enää samalla tavalla. Miksi siis potea syyllisyyttä siitä, että antaa nyt muille lapsille? Eihän aviomiehen lapset nyt ihan vieraitakaan lapsia voi olla.

Heli Heinä

Kiitos paljon vastauksista.

Lakkaako lapset olemasta joskus omia lapsia, joista ei kanna yhtään huolta? Enpä usko. Vaikka omani ovatkin järkeviä nuoria ihmisiä ja luotan heihin, ovat he silti minulle maailman tärkeimmät ihmiset. En kontrolloi ja seuraa joka päivä heidän tekemisiään, mutta on minusta kiva tietää jos ovat jossain reissussa tms. Tiedotan omista tekemisistänikin heille päin.

Lapset eivät tarvitse minua, se on totta ja se on myös helpottavaa. Ehkä en enää jaksa olla emo kenellekään, en miehen lapsillekaan. Miehen ja exän kasvatusperiaatteet poikkeavat omistani ja minusta ne teinit ovat aika lailla oman onnensa varassa. Mutta siihen asiaan en puutu.

Mutta onneksi nyt on loma tulossa, voin lähteä reissuun ja ottaa etäisyyttä omaan olemiseeni.

Surutyö on tehtävä

"Lakkaako lapset olemasta joskus omia lapsia, joista ei kanna yhtään huolta? Enpä usko."
Näin se on, mutta se huolen kantaminen ei ajan kanssa ole niin totaalista ja ikävä niitä on, mutta sen sävy muuttuu. Siitä tulee pehmeä ja lempeä, lämmin, eikä raastava.

Mukavaa kesää ja rentouttavaa lomaa. Emoa eivät todellakaan tarvitse teidän kummankaan lapset, mutta "äiti on silti ihana olemassa"! -Sanoo mun nelikymppiset poikani.