eräs näkemys

Ihmettelen sitä miten moni kokee uusperheen ja toisen lapset niin suurena ongelmana ja ehkä sen takia, että ei pidä tarpeeksi toisen lapsista, ei välitä tai halua olla heidän elämässään mukana tai halua ottaa vastuuta.

Minä tuntisin suurempaa surua siitä, että en voisi olla miehen lasten oikea äiti juridisesti ja pelkäisin kiintyväni lapsiin liikaa (jos joskus ero tulisi niin menettäisin samalla siinä miehen lapsetkin). Minä haluan kuulua yhteiseen elämään johon kuuluu niin mies kuin miehen lapset. Minä haluan välittää lapsista ja varmasti välitän, haluan viettää aikaa ja touhuta. Samalla kyllä nousee syvältä kipu siitä, että ei ole vielä itsellä omaa lasta. Omalla lapsella en tarkoita aian biologista vaan sitä, että on lapsi vaikka adobtoitu. Haluaisin joskus vielä kokea sen ilon!!

ehdotus

Olet siis valmis jo 3 vaihtoehtoon: hankkimaan oman lapsen, (big time) mahdollisesti adoptoidun, ja myös elämään jo eronneen miehen + lasten kanssa. Jälkimmäisessä onnistuisi karkeasti sanottuna 2/3.

Missä se itse parisuhde on tässä kuviossa?

Miten aiot tulla toimeen miehen kanssa, jolla ei ole lapsia? Kaikki kun eivät halua niitä.

Mikä on taktiikkasi, jos et kohtaakaan sopivaa eronnutta miestä, jolla on lapsia, ja missä vaiheessa aiot astua mukaan? Kesken liiton vai liiton jo päätyttyä? Kumpikaan ei tunnu minusta hyvältä. Ei kannata olla se liiton rikkoja tai se 1. , jonka kanssa "mies" menee "yhteen" liittonsa kariuduttua.

Sen sijaan, että mietit, että ilman muuta rakastat niitä lapsia, kannattaisi ehkä tunnustaa itselleen, että ne lapset eivät välttämättä tule ikinä pitämään sinusta. Mikä sitten on jatkotaktiikkasi?