| (Vierailija) | Uusi mies ja ihan pienet lapset
Kysynpä tätä kautta näkemystä asialle, joka on itselleni ihan uusi ja odottamaton. Olen kahden pienen lapsen yksinhuoltaja, lapseni ovat 4 ja 2 vuotta. Viikko siitä kun erosimme lasteni kanssa yhteisestä päätöksestä, tapasin miehen johon ihastuin ja johon kovasti haluan tutustua enemmän. Hän on ns vanha tuttu opiskeluvuosilta kymmenen vuoden takaa, joten suurinpiirtein tuttu tapaus. Toki elämää mahtunut väliin, minulla avoliitto sitoutumiskammoisen ja menohaluisin miehen kanssa, sekä nämä kaksi mailman ihaninta lasta. Kauan olen jo tiennyt sisimmässäni, että lasten isän kanssa en voi asua koska hän ei perheensä kanssa halua vapaaehtoisesti halua viettää aikaa. Hän on yrittäjä, minä lakiasiantuntijana yksityisellä sektorilla, joten lasten ollessa sairaina minä luonnollisesti aina jäin heitä kotiin hoitamaan. Tämä oli minulle toki mahdollistakin, ja joitakin pieniä toimeksiantoja ja sähköposteja pystyin helpostikin hoitamaan kotoa käsin. Sitten viime keväänä uuvuin, olin ihan poikki ja väsynyt kaikesta vastuusta yksin. Hoitovastuusta, samoin kaikki lasteni kulut hoidin itse. Vähän äänin ostin omakotitalon itselleni, johon lähdin kanssa asumaan. Se oli miehelleni shokki, mutta en olisi jaksanut enempää. Viimeisillä voimillani pakkasin kaiken, mutta huonekalut ja osan astioista jätin. YStäväni kannustivat ja lupasivat auttaa yh-arjessani, mutta tietenkään heitä ei näkynyt fyysisenänä apuna mutta se antoi minulla voimia lähteä. Mieheni toki tiesi muutostani, mutta ei ottanut tosissaan. Kesän aikana voimani palautuivat pikku hiljaa, urheilin ja vietin lasteni kanssa huippuloman pihapiirissä ja mummoloissa. Miehen kanssa myös sovimme tauosta, joka kestäisi ensi kevääseen jonka aikana antaisimme itsellemme aikaa miettiä tahoillamme asioita. Onhan meillä ne ihanat lapsetkin yhdessä.
Kunnes sitten kuusi päivää taukomme alkamisesta ex-mieheni kanssa tapasin tämän toisen miehen, Facebookisssa chatissa juttelimme ja pyysin hänet luokseni kylään ihan ystävänä. Me opiskelimme samassa yliopistossa aikoinaan, minä omaa alaani ja hän lääketiedettä. Puhuimme aamuun asti juoden punaviiniä, ja kumpikin tunsimme erittäin syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja olimme ihastuneita toisiimme. Sängyssä vietimme aikaamme sekstaten ja jutellen tuntiakausia. Nyt pidä,mme yhteyttä tiiviisti ja lasten mennessä isänsä luokse tapaan miehen taas. Me puhumme tulevaisuudesta, toiveistamme ja monet haaveemme osuvat niin yksiin. Meillä on samat kiinnostuksen kohteet, ja keskustelemme politiikasta Linnan juhliin niin saumattomasti, etten koskaan olen kokenut vastaavaa.
Tiedän, että hän, uusi mies, tuli liian aikaisin kuvioihin. Mutta en voi muutakaan, koen ettei minulla ole varaa heittää tätä tunnetta pois. Ja ehkäpä vasta nyt, 33-vuotiaana tuntee itsensä niin hyvin että tietää mitä haluaa. Hänkin on aikuinen, 38-vuotias (ei lapsia, mutta suhteita ja avoliittoja kyllä) ja ehkä siksikin maailmamme kohtavaat niin hyvin. Ex-mieheni on minua kuusi vuotta nuorempi, nyt 27, uraihminen ja kova materialisti. Toki ikä on asia joka korjaantuu ajan myötä. Mutta aina olen tuntenut olevani niin eri maailmoista hänen kanssaan, viisi vuotta sitten olin itsekin kovin nuori ja huoleton eikä yhteensopivuuksia tullut sen kummemmin mietittyä.
Mietin asiaa lastemme kannalta, kuinka heille käyn eron takia. Vanhemmalle pojalle isä on maailman tärkein asia, samoin tyttäremme 2 alkaa olemaan myös kovasti isänsä perään. En haluaisi rikkoa perhettämme, mutta en voi elää suhteessa jossa mies ei halua sitoutua. Ystävämme häissä viime kesänä hän nauroi ei, ei ikinää kovaan ääneen kun joku kysyi josko meidän vuoromme seuraavaksi alttarille. Ja ei minussa sillä tavalla sen suurempapa vikaa ole ollut, olen uraihminen mutta myös henkeen ja vereen äiti, joka tekee 6 tuntisia työpäiviä jotta lasten ei tarvitse niin kauaa olla hoidossa. Kotimme, tarhamme ja työni sijaitsevat kaikki 10 minuutin säteellä toisistaan. Kaikki lomani olen viettänyt lasten kanssa, kun mies loman alkaessa on suunnitellut kalastus-, purjehdus tms reissuja poikien kanssa. Toki sellaistakin ihminen tarvii välillä. Yksi esimerkki on miehen Kanarian reissu viikko ennen laskettua aikaani, koska HÂN oli loman tarpeessa. En tarkoita olla marttyyri, ja aikaa yhessä lasteni kanssa en antaisi ikinä pois, mutta mieheni tempaukset alkavat olla ihan tarpeeksi. Puhuminen, tunteisiin vetoaminen ja lapset ei vaikuta tai pysäytä miehen menemisiä. Joten mitä muuta voin tehdä?
Itsekseni asuessani olen iloisempi ja hyvinvoivempi. Omakotitalo teettaä enenmmän töitä, joten paljon olen myös touhussa pysynyt mukana. Minulla on laaja ystäväpiiri, harrastuksia ja kaksi viikkoa sitten myös ylenin urallani. Aika helposti yhdistän tämän tarmokkuuden erossa asumiseen entisestä miehestäni. En kuitenkaan ole hyppäämässä uuteen suhteeseen, mutta tutustua haluan tähän mieheen jonka kanssa on niin voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne. Mietin lapsia, ja ajoittain tunnen huonoa omaatuntoa heidän vuokseen. Mutta toisaalta, jos äiti on onnellinen niin lapsetkin ovat. Enää ei kaksivuotiaani tarvi sanoa, että isä huutaa äitille ja äiti itkee.
Mitä te ajattelette?
|
