Loviisa

Kertokaa nyt hyvät ystävät, miten tästä eteenpäin, olette oljenkorteni!

Menetin ainoan läheiseni puolisen vuotta sitten, enkä pääse tästä mitenkään yli.

Puhun kyllä asiasta, en hysterisoi, ja luulen, että kaikki kuvittelevat asiani olevan tolallaan.

Menetyksen jälkeen en ole edes siivonnut (!), en ole kutsunut senkään vuoksi ketään kyläilemään, pari kaveria on tullut käymään ilman etukäteisilmoitusta, eivät ole sanoneet mitään, vaikka kämppä on kaaos.

Pyykit olen pessyt, kun pitää töihin olla puhdasta päälle. Ruokaa en ole jaksanut laittaa, joten tiskejäkään ei juuri tule.

Olen aivan maassa, vaikka yritän selittää jatkuvasti itselleni, että edesmennyt olisi varmasti halunnut minun jatkavan elämääni täysillä...

Työ on pelastanut tähän asti totaaliselta vajoamiselta, pitää päivät pinnalla.

Lääkärille yritin asiasta kertoa flunssakäynnin yhteydessä, ei noteerannut asiaa mitenkään.

Miten olette itse selviytyneet vastaavasta, miten päässeet eteenpäin, mikä teidät on nostanut murheenalhosta?

Myös omaisen menettänyt

Syvin myötätuntoni sinulle! Omaisen kuoleman jälkeen ensimmäinen vuosi taitaa olla vaikein. Itselläni meni pitkään kuin ""sumussa"". Pystytkö puhumaan tästä menetyksestä esim. hyvälle ystävälle, entäpä löytyisikö työterveyshuollon kautta apua. Työ pitää pinnalla, mutta itse olin pitkään sairauslomalla, enkä kokenut sitä lainkaan huonona asiana.

Hakeudu työterveyshuollon pariin, kerro tämä läheisen menetys, ja oma tilanteesi, apua löytyy.
Pyydän sinulle voimia yläkerrasta.

leski

Minulta on kuollut aviomies ja muistan, kuinka vaikea ensimmäinen hänen kuoleman jälkeinen vuotensa olikaan. Muistelin koko ajan, mitä viime vuonna tähän aikaan hänen kanssaan tapahtui ja olin surusta aivan sairas. Kävin seurakunnan sururyhmässä, kirjoitin päiväkirjaa, puhuin surustani uudelleen ja uudelleen parille läheiselleni ja yritin sinnitellä päivästä toiseen. Helppoa se ei ollut ja vaatii oman aikansa, mutta pikku hiljaa pahin tuska ja kaipaus kuitenkin hellittää.

Minusta tuntuu, että sinun ""Loviisi"" kannattaisi jutella asiaan perehtyneen ammattilaisen kanssa. Olet masentunut, mikä on luonnollista, mutta yksin ei kannata jäädä suremaan. Hyvä, jos pystyt nukkumaan ja syömään ja vaihtamaan puhdasta päällesi. Siivouksen aika tulee sitten myöhemmin... Puoli vuotta on loppujen lopuksi kuitenkin vielä lyhyt aika menetyksestäsi. Jaksa päivä kerrallaan!

kokenut

Aika, aika parantaa haavat. Anna itsellesi lupa surra, niin ei tarivtse sitten myöhemmin vajota masennukseen suremattomien surujen vuoksi. Hae apua, jos suru vie mennessään.

Kirsi

Hei! Sinulla on kuitenkin vasta niin lyhyt aika kun läheisesi on poistunut.Kuten aikaisemmat kirjoittivat,surua kestää vielä kauan.Isäni menetti vaimonsa vuosi sitten,ja hänellä ollut todella vaikeaa,kun oli esim. Koko ajan ollut sitä mieltä,että hän poistuu aikaisemmin.Hän kävi vaikeina aikoina puhumassa tämän papin kanssa,joka siunasi.Jos sinulla on ystäviä,heille kannattaa puhua,he ymmärtävät:toinen vaihtoehto voisi olla nämä seurakunnan järjestämät ns. Sururyhmät,siellä on muitakin saman asian kokeneita,ymmärtävät parhaiten tuntemuksiasi.Pyydän sinulle voimia,ja lohtua tämä vaikeana aikana.

emilie

Otan osaa suruusi Loviisa.

Tänään tulee kuluneeksi minun 1/2 vuotta mieheni kuolemasta.
Hänessä todettiin syöpä 1. elok. ja 1. lokak. hän jo kuoli.
Minäkin olen käynyt läpi kaikki kertomasi vaiheet : shokin, surun, masennuksen ja olen itkenyt ja huutanut yksin ollessani.

En ole jaksanut laittaa ruokaa, en ole myöskään siivonnut, enkä lukenut lehtiä. Mikään ei ole minua kiinnostanut kotona. Kaikki on ollut samantekevää. Elämällä ei oikeastaan ollut enää mitään tarkoitusta. - Olen ollut töissä koko päivän ja tullut sitten kotiin vain nukkumaan.
Lääkärini mielestä suru ei ole sairaus. Tietysti, tottahan se on, mutta surun takia voi sairastua.

Löysin oman""sururyhmäni"" seurakuntamme kotisivuilta ja pääsin onneksi heti mukaan. Tämä ryhmä ( 5 leskeä) on pelastanut minun elämäni. Kokoonnumme joka 3. viikko vuoden ajan. Tapaamme kl.17 työn jälkeen, puhelemme yhdessä parin tunnin ajan ja lopuksi menemme yhdessä syömään läheiseen pikkuravintolaan.

Minua on myös auttanut syöpäyhdistyksen keskustelulinkki :
http://www.cancer.fi/keskustelut/keskustelufoorumi/sururyhma/

Minna

Hei!

Osanotto suureen suruuusi!
Itse menetin mieheni 10kk sitten, hän sairastui 11/05 vakavasti, sairasti 7kk ja sitten menehtyi. Minulla apuna on ollut sururyhmä, nuoret lesket-ryhmä, kirjoittaminen, sukulaiset, ystävät, työ ja lapset.
Surutyö on vaihtelevaa, välillä on vaikeaa ja välillä taas ei murehdi kovin paljoa, jos vaikea olo on jatkuvaa, silloin kysymys on masennuksesta tai sopeutumishäiriöstä, suru on nimenomaan vaihtelevaa tunnetilaa, ei jatkuvaa ahdistusta. Hae apua itsellesi ja tarvittaessa sairaslomaa. itse en ollut sairaslomalla mutta lähes kaikki ovat omaisen mentyksen johdosta. Minulle sopi siinä pahimmassa vaiheessa työ terapiamenetelmäksi, nyt ensi kesänä on eka kertaa pitkä loma ja vähän toisaalta kauhistuttaa tilanne koska silloin suru on voimakkaampaa kuin arjen pyörityksessä.
Älä anna tisesi vaipua masennukseen ja synkkyyteen, toisaalta surutyö on tehtävä ja omaisen menettämisen seurauksena tulevasta masennuksestakin selviää, luota siihen. Masennus voi tulla vuosienkin päästä, ei välttämättä heti menetyksen jälkeen. Itse teen auttamistyötä ja siinä ilmseisesti omat murheet unohtuu.
Nyt olen vähän piristynyt, suunnitelen lasten kanssa lomareissuja ym. ohjelmaa kesäksi. hautajaisten jälkeen oli vaikeaa viime kesänä ja tammikuu oli raskasta, lienee johtui myös kaamoksesta ja liiankin tasaisesta elämästä. Mutta pienet asiat ovat sitten vieneet eteenpäin kuitenkin. Ajattelen että jari ei halua että näännytän itseni surulla tai että en huolehtisi lapsistani. Kyläilen sukulaisilla ja ystävillä, yksinäisyys on välillä kova ja kukaan ihminen ei korvaa Jaria.
Jotain hyvääkin on seurannut, olen kasvanut ihmisenä ja en enää ressaa paljon mistään, elämänarvot ovat nyt paremmin järjestyksessä ja arvostan pieniä asioita, osaan myös auttaa työssäni paremmin tämän kokemuksen jälkeen. Jari kävi minun elämässä 13 vuotta, opetti minyut rakastamaan itseäni ja sain hänen kanssaan kaksi ihanaa lasta, sitten hänen tuli lähteä Jumalan luo.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen, saan kulkea rajoilla ajattomuuden, olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun, mukana jokaisen nousevan aamun, ja jokaisen tummuvan illan myötä, toivotan teille hyvää yötä.

Minua lohduttivat sururunot, luin niitä viime kesänä aina yhä uudelleen ja itkin. Ne siis ahdistivat mutta aiheuttivat sen että sain itkeä, itku on puhdistava ja helpottava asia. Tee surutyötä aktiivisesti mutta muista myös tehdä jotain muuta, sellaista mikä tuottaa hyvää mieltä, oli se sitten mitä tahansa.

Loviisa

Suuret kiitokset teille ihanista ajatuksistanne ja jo se lohduttaa, että joku antaa luvan surra. Syvä osanottoni teille myöskin raskaan menetyksen kokeneille.

Tuo nukkuminen on niin tuttua, en tiedä, onko se hyvästä, vai pahasta. Olen lukenut paljon kirjoja, joissa sanotaan, että surutyötä tapahtuu myös unessa, vaikkakin asiaa käsittelee eri tavoin, kuin hereillä ollessaan.

Tämä läheiseni oli ainoa perheeni, tiesin, että lähtö on tulossa, mutta siltikin se tuli yllättäen. Lääkäriltä en saanut minkäänlaista empatiaa, enkä sitä sitten osannut pyytääkään. Tarjosi sairaslomaa ja lääkkeitä ja olen täysin varma, että jos tuon kuukauden olisin ollut sairaslomalla, olisi loma jatkunut ja jatkunut. Olen nimittäin yrittänyt alkoholiinkin murheitani hukuttaa, mutta kuten todettua, ne pirut osaavat uida.

Ystäviäkään ei juuri enää ole, tuo sumussa kulkeminen sopii niin hyvin myös minun elämääni, että ystävätkin ovat kaikonneet, kun ystävyys on jäänyt melko yksipuoliseksi.

Olen niin syvällä tässä oman maailmani luhistumisessa, etten ole jaksanut auttaa kavereita heidän murheissaan, joiden olen ajatellut olevan vaan sitä tavallista pientä elämään kuuluvaa.

Olen tosin ajatellut muutenkin aika itsekkäästi, miltä esim. ystävästä tuntuisi, jos ihan ""oikea"" suru kohtaisi ja myös niin, että voi kun nuo ""pikkumurheet"" olisivat minun murheitani - ainoita sellaisia... Ääneen en ajatuksiani ole sanonut, olen aika heikossa huudossa muutenkin.

Tuossa syksyllä katselin läheltä siltapilaria ja itsekin pelästyin ajatuksiani, miten helppoa olisikaan...

Olette kyllä ihan oikeassa, nyt varmaan täytyy jotenkin koittaa kaivertua ulos tästä umpiosta, ehkä todella joku asiantuntija olisi avuksi? Mutta miten kertoa tämä kaikki jollekin aivan vieraalle henkilölle?

Minna

Kyllä minullakin on ollut kuoleman toiveita ja jopa itsariajatuksia mutta en sellaista pystyisi kuitenkaan koskaan tekemään, lapset tietenkin ovat suurimpana jarruna.
Kyllä sinä totut puhumaan terapeutin kanssa ja jos koet että se ei auta tarpeeksi niin vertaisryhmät auttavat kanssa eli leskiryhmät ja sururyhmät. Nyt kuitenkin terapia ja mahdollinen lääkehoitokin olisi hyväksi. Surua itsessään ei tarvi lääkitä mutta jos sinulla on esim. vakava masennus niin se tulisi hoitaa lääkkeiden ja terapian yhdistelmällä.
Kyllä surutyötä tekee unissaankin. minäkin viimeksi viime yönä olin jossain kirkossa ja yritin itkeä mutta ei se onnistunut, muutenkin tällä viikolla olen unissa työstänyt asioita joka yö.
Nyt minun tulee palata töiden pariin mutta voidaan kirjoitella jos haluat!
Minna

Aino1959

Löysin tällaisen vanhan viestiketjun. Olen yli kolme vuotta sitten jäänyt leskeksi. Tuolloin tein elämäni suurimman virheen, lähdin töihin, pidin perhettä yllä, hoidin kotiani, mutta unohdin, tai oikeastaan en halunnut enkä pystynyt, puhua surustani ja mieheni kuolemasta. Kävin kyllä sururyhmässä mutta se oli liian vähän, olisi pitänyt puhua kun kuuntelijoita olisi ollut ja itkeä itkut pois. Ajan mittaan ystävät uskoivat, että olen selvinnyt, mutta asia ei suinkaan ole niin. Tällä hetkellä olen masennuksen vuoksi sairaalahoidossa. Puhumaton suru aiheutti pahan masennuksen ja lamaantumisen.

Siis puhukaa hyvät ihmiset, kenelle tahansa. Jos ei ole ystäviä niin sitten papille tai muulle ammattiauttajalle. Ja itkekää itkut pois sisältänne. Vain sillätavalla voitte selviytyä elämään, rakas läheinen ei varmasti koskaan unohdu mutta elämä on helpompaa kun puhuu sen kaiken pois sisältään. Tämä minun tieni on turhan raskas. Mutta niin oli menetyksenikin liian raskas. Menetin liian paljon, mutta sen kanssa täytyy vain oppia nyt elämään, lasten takia ja ehkä itsellekin vielä joku valonpilkahdus löytyy elämään kun tämä masennus paranee.

Aurinkoa kaikkien teidän surevien elämään toivoen Aino

mosema

Kaikki asian omalla kohdalla läpikäyneet lupaa, että aika auttaa. Jokainen päivä on elettävä niillä ehdoilla jota eteen tulee.. Kolme päivää sitten sain suru-uutisen mieheni tapaturmaisesta kuolemasta...Ainut ajatus oli lähteä samaan matkaan. Tässä vielä olen ja yritän hengittää. Onneksi meillä on lapsia ja lapsenlapsia. Uskon ja toivon että, saan voimia elämääni. Toivon myös kaikkea hyvää samassa tilanteessa oleville.

Tsemppiä

Lämmin halaus ja voimia teille kaikille, jotka olette läheisenne menettäneet!
Muistelkaa niitä kauniita päiviä, muiden olla antakaa - silloin kun voimanne siihen antavat myöten.

Pitäkää itsestänne hyvää huolta, sitä läheisennekin olisivat varmaan toivoneet:)

sisko

Ap kirjoittaa monilta osin kuin minä olisin kirjoittanus tuon tekstin.
Itse menetin läheiseni myös n. puoli vuotta sitten ja suru on päällä koko ajan. Pääsin onneksi seurakuntani sururyhmään, joka ei vielä ole alkanut, mutta uskon ja toivon sen auttavan, että jaksaa ponnistaa elämässä eteenpäin.
Täytyy osata olla vahva muidenkin vuoksi, vaikka itse on aivan
rauniolla, valita oikeat sanat, ettei loukkaa toista ja osaa lohduttaa oikein. Joskus huomaa, että on aivan avuton tässä, vaikka kuinka yrittäisi. Sitten siitä kantaa syyllisyyttä, jos ei ole surussaan osannut valita sanojaan oikein ja ymmärtänyt, miten haavoittuvaisia ja avuttomia me kaikki jäljellejäneet läheiset olemme.
Ja uskon, että me kaikki läheiset ihmiset koemme sen samalla tavalla.

Voimia kaikille läheisen menettäneille. Sytetään tänään kynttilä raikkittemme muistoksi.

yksi läheinen

Näin unta viimeyönä, että puhuin puhelimessa poismenneen, rakkaan läheiseni kanssa. Hän puhui minulle paljon kauniita asioita. Tiesin siinä unessa, että hän on kuollut, enkä millään olisi halunnut lopettaa puhelua. Herätessäni minulla oli hyvä olla. Tiedän, että läheiset tulevat meitä uneen lohduttamaan, eivätkä ole minnekään hävinneet elämästämme, vaikka emme näekkään heitä.

Eräs omainen

Lämmin osanotto kaikille rakkaan läheisensä menettäneille! Itse olen menettänyt perheenjäseneni erittäin traagisella tavalla henkirikoksen seurauksena. Vertaistuesta on ollut minulle paljon hyötyä, esimerkiksi meille henkirikoksen uhrien omaisille on olemassa Huoma ry. Myös muut yhdistykset ja seurakunnat järjestävät erilaisia sururyhmiä.

ulla

mun mies kuoli syöpään 11.11.09 suren vieläkin vaika aika tekee tehtävänsä..ensin tuli suru ,sokki,lievä masenus.mutta sain työn antajalta avun pääsin terapiaan auttoi ymmärtämään ja puhuminen auttaa aina..mulla oli syvä suru en nukkuna edes lääkeiten avulla nytten onekisi nukun,vuosi meni melkein valvomassa,nyt pikku hiljaan opetelen syömään. pikku hiljaan opetelen elämään yksin..vaikeeta on ikävä misvainaata vieläkin mut suru mutuu..oneksi on ystävijä jotka autavat vieläki.. voimija teille kaikille jotka kokevat saman surun siitä päsee yli

Veljen menettänyt

Sinulla on viivästynyt surureaktio. Älä käsitä väärin tai loukkaannu. Olen itse menettänyt rakkaan veljeni jtäysin yllättäen ja käynyt ensin kriisiterapiassa (löysin hänet kuolleena) ja sitten vuoden päästä pääsin tavalliseen terapiaan, kun en päässyt elämässä eteenpäin.

Surulla on omat vaiheensa, joiden mukaan se etenee, vaikka jokainen surija onkin oma yksilönsä. Et pääse eteenpäin yksin. Minä pääsin terapiaan työterveyslääkärin kautta, hän oli tosi empaattinen ja kävin hänenkin luonaan useamman kerran, varasi aina tunnin ajan ja juttelimme. Olen tosi kiitollinen, harvinainen lääkäri.

Yritä ottaa myös yhteyttä ystäviin tms. ja ota selvää lähelläsi olevista sururyhmistä. Puhuminen ja puhuminen ja puhuminen auttaa. Älä kätke surua sisääsi.

Minä pidin ensin vääränä, että minä vanhempana sain elää ja nuorempi veljeni kuoli. En mielestäni ansainnut elää. Mutta pikkuhiljaa tajusin, että elämän on jatkuttava, vaikka mikään ei ole kuin ennen. Jostain luin, että kuollut läheinen ei katoa mihinkään, hänen kanssaan eletään vain eri tavalla kuin ennen. Hän kulkee lähellä, vaikka et häntä näe. Voit puhua hänelle, siinä ei ole mitään outoa tai sairasta. Minä tunnen usein veljen vierelläni ja kerron hänelle asioita niin kuin ennenkin. Hän elää minussa aina.

Sama kokemus

Minäkin näin pari viikkoa sitten samantapaista unta 1,5 vuotta sitten kuolleesta isästäni. Hän kuoli sairauden uuvuttamana kovin nuorena. Unessa hän oli sairas ja sairaalassa ja tiesin hänen olevan kuollut.
Mielessäni pyöri koko unen ajan kysymys, että muistaako hän kuolemastaan mitään, mutten halunnut rikkoa kaunista tunnelmaa. Sain viettää isäni kanssa aikaa, nauroimme ja välillä itkin niin paljon, että tuntui kuin en saisi henkeä.
Uni loppui lohduttomaan ikävän tunteeseen ja herätessäni yöllä tuntui kurkussani vieläkin kuristava tunne. Piti ihan tarkistaa olinko itkenyt oikeastikin. En ollut. Aloin miettiä unta ja päällimmäiseksi jäi haikea, mutta kiitollinen tunne. Aivan kuin isäni oli käynyt minua tervehtimässä. Päivällä ajattelin unta paljon ja itku oli herkässä.

jani

Huomannut kuinka itse sulkeudun menetyksen takia ja vielä kun näin parvekkeelta putoamisen.itse syytöksiä paljon kun voinut pelastaa tai jaksanut pitää kiinni. sulkeuduin todella ja ollut hautajaisissa joka kaduttaa. kriisiterapiat jäi väliin vasta nyt netin kautta purkanut tapahtumaa. itsetuhoiset ajatukset kyl valtasi mielen ja muutenkin tarttui pulloon vaikka töissä käy. kaiken surun keskellä piti etsiä uusi asunto ja siivota vanhaa tässä. Tuntuu ettei tästä toivu ikinä

ohikulkijan kommentti

Jani, mene käymään kriisiterapiassa, se on ilmaista, ihmiset siellä ovat tosi ihania. Olisi tärkeää että saat puhuttua, ja paljon. Muuten et toivu kunnolla. Ja sinun pitää jatkaa elämistä ja tehdä surutyö tyttöystäväsi suhteen. Kriisikeskuksen henkilökunta on sitä varten, he jaksavat kuunnella.
Sinulla on Jani vielä elämä elämättä.

-kokenut

Läheisen menetys on suurin tuska, minkä ihminen voi kokea. Ja vain se tietää, joka on sen kokenut, ja nähnyt kuoleman hyvin läheltä. Ihminen ei tämän kokemuksen jälkeen ole koskaan entisensä.