Miten olet kertonut

Miten te olette kertoneet tuleville isovanhemmille tai omille isovanhemmille, että olette tulossa isäksi tai äidiksi?

Itse miettisin, sitten joskus kun tulen raskaaksi, etten kerro kenellekkään ja annan masun pyöristyä, huomatkoon sitten kun huomaavat..

Mutta miten te muut olette kertoneet tai ajattelette kertovanne joskus?

kyllä me kerroimme minun vanhemmilleni ja anopille jokaisen vauvan tulosta silloin kun raskausviikkoja oli n. 15 mennyt.

Omat lapseni ovat kertoneet odotuksestaan ekan ultran jälkeen kuvien kera.
Nyt on tulossa jo 6:s lapsenlapsi joulukuun alussa.

Minusta se riippuu siitä millaiset suhteet sinulla on vanhempiisi ja muihin ihmisiin. Jos haluat noin sen kertoa, niin ei kai siinä mitään sen ongelmaa ole.

Minä soitin omalle äidilleni heti kun tein positiivisen raskaustestin ja olin ensin ilmoittanut sentään miehelle (joka oli ehtinyt lähteä töihin).

Miehen vanhemmille mies kertoi tekstarilla joskus rv 6-7 muistaakseni.

Minä en osaa pantata tällaisia tietoja, tosin omalle äidille kertomiseen oli myöskin se syy, että hän oli huonohkossa kunnossa enkä tiennyt ehtiikö hän koskaan näkemään seitsemättä lastenlastaan ja halusin hänen kuitenkin ehtivän tietää siitä, koska tiesin että hän ilahtuisi. Tiedon ansiosta hän piristyikin huimasti ja sai uutta virtaa ja ehti loppujen lopuksi vielä nähdä lapseni 1-vuotissyntymäpäivänkin.

Olin myös ajatellut, että jos tulisi ikävyyksiä, kaipaisin läheisteni tukea ja kerroin ajoissa sillä periaatteella, että iloitsemme yhdessä niin kauan kuin iloittavaa on ja jos tulee murheita, murehdimme yhdessä.

Alkuperäinen kirjoittaja puhuttu on

Minusta se riippuu siitä millaiset suhteet sinulla on vanhempiisi ja muihin ihmisiin. Jos haluat noin sen kertoa, niin ei kai siinä mitään sen ongelmaa ole.

Itse en vielä tiedä mitä oikeasti teen, jos joskus tulen raskaaksi..

Tarkoitukseni oli laittaa vain yleinen ketju tästä aiheesta, että miten muut ovat asian kertoneet, kun en äkki vilkaisulla löytänyt tämän tapaista aihetta.. Yleistä keskustelua aiheesta :)

raskaus on kuitenkin erittäin henkilökohtainen asia.

Jokainen tekee itse loppupeleissä päätökset siitä, hankkiiko lapsia.
Jos hankkii niin itse se yleensä päätetään (toki yleensä puolison kanssa yhdessä) koska se lapsi olisi tervetullut.

Missä vaiheessa ulkopuolisille raskaudestaan kertoo tai kenelle kertoo, ei siihenkään ole yleistä ohjetta.

[Anni62]

Minäkin silloin aikoinaan soitin äidilleni raskauksistani ja matkustinkin raskauden aikana kotiini. Kun vanhin syntyi kesäkuussa niin kävin pääsiäisen aikoihin, silloin vielä uskalsi matkustaa, junalla.

Omat lapseni ovat kertoneet aika ajoissa raskauksista ja nyt sitten on seitsemän lastenlasta joista nuorin 3 vik ja hänen isosiskonsa eli vanhin lastenlapsi 8-v. Ja ovat kyllä laittaneet ultrakuvia facebookiinkin.

Soitin äidilleni heti kun sain tiedon raskaudestani koska olin niin järkyttynyt. En oikein ollut valmis ajatukseen raskaudesta ja äitiydestä. Mielestäni olin liian nuori (25) ja minulla oli vielä niin paljon kokematta ja näkemättä elämää.

Alkuperäinen kirjoittaja Välittömästi

Soitin äidilleni heti kun sain tiedon raskaudestani koska olin niin järkyttynyt. En oikein ollut valmis ajatukseen raskaudesta ja äitiydestä. Mielestäni olin liian nuori (25) ja minulla oli vielä niin paljon kokematta ja näkemättä elämää.

No loppuiko se elämä sitten siihen?

Alkuperäinen kirjoittaja End of it

No loppuiko se elämä sitten siihen?

Tietyin osin kyllä. Rilluttelut oli rilluteltu ja vastuu perheen hyvinvoinnista sekä asioiden toimivuudesta alkoi 24h/7. Urakehitys loppui 11 vuoteen kotona lasten kanssa. Aikaa en kadu koska lapseni nyt jo aikuisia ovat menestyneet loistavasti ja voin olla siitä tyytyväinen. En ole katkera, vaan olin ja olen edelleenkin realisti asioiden suhteen. Äitinä ja vanhempana joutuu luopumaan sekä tinkimään monesta asiasta. Vapaus meni sekä vain minä muuttui muotoon me eikä ollut välttämättä aina kliffaa ja kivaa.

itse sain ensimmäisen lapsen 17 vuotiaana.
Samalla muutimme yhteen lapsen isän kanssa.

Ei loppunut elämä siihen. Päinvastoin siitä se vasta alkoi. Omalle äidilleni kerroin raskaudesta silloin kun olin 4:llä kuulla. Anoppi tiesi aiemmin. Molemmat olivat vilpittömästi onnellisia puolestamme.

Rilluttelemassa en käynyt nuorena muutenkaan. Toki kavereiden kanssa oltiin liikenteessä joka ikinen ilta, mutta ei "rilluttelemassa". Viina ja kapakat eivät ole meidän juttu. Mieluummin ulkoilmaelämää ja kavereitten kanssa yhdessä olemista kuin juomista. Muksu kulki mukana ja kaverit kävivät meillä samalla tapaa kuin enennkinn. Sama kaveripiiri on kulkenut mukana vuosikymmenet. Grillataan toistemme pihoilla, istutaan kahvikuppi kädessä ja parannetaan maailmaa keittiön pöydän ääressä, liikutaan fillareilla tai kävellen luonnossa.

Töihin menin 19 vuotiaana ja siitä saakka olenkin ollut töissä.
Lapsi oli päiväkodissa. Viihtyi hyvin. Hänellä on siltä ajalta 3 hyvää ystävää. Kävivät peruskoulunsakin samaa tahtia. Nämä tyttären kaverit käyvät perheineen kylässä meilläkin yhä.
Tytär on kertonut lapsistaan meille ensimmäisen ultraäänikuvan kanssa. Täytyy sanoa että sydän on hypähtänyt ilosta joka kerran.

Multa ei vapaus mennyt minnekään lapsen myötä. Kun lähdin juoksulenkille tai ystävien kanssa vaikkapa vaateostoksille, kahville tms., mies hoiti lasta. Hän on aina ollut aktiivinen isä ja mukana kaikissa kotihommissa. Äitinsä kasvattama poika joka ei makaa sohvalla odottamassa valmista.
Lisäksi meillä oli mummot ja vaarit, sedät, tädit ja enot jotka ottivat lapsemme yökylään enemmän kuin mielellään. Olihan hän suvun ensimmäinen lapsenlapsi.

"Me" olimme seurusteluaikana miehen kanssa "me" heti alusta saakka.
Viihdymme hyvin yhdessä. Kävimme kaksisteen ja kavereiden kanssa kymmenillä musiikkifestareilla. Olimme yleensä yhden yön reissussa. Nukuimme teltassa niinkuin muutkin samanikäiset.
90-luvulla liikuimme perheenä kesälomat asuntovaunulla ja myöhemmin asuntoauton kanssa pitkin Suomea, Pohjoismaita ja Eurooppaa joka vuosi vähintään 1 kk. Kävimme tyttären kanssa Jenkeissä ja Kandassa kolmisteen reissaamassa vuokra-autolla kahtena eri vuotena pari kuukautta. Joskus ollaan käyty laskettelemassa pohjoisessa ja olipa meillä muutamana kesänä talokin vuokrattuna Italia, Espanja, Portugali-akselilla kesälomien aikaan.

Olen opiskellut 3 kertaa uuden ammatin elämäni varrella. Käynyt ammattikorkeakoulun 1990-luvulla puolta nuorempien joukossa. Kivaa oli sekin.

Jos nyt saisin valita, mitään en tekisi toisin.

Alkuperäinen kirjoittaja Tavallaan kyllä

Tietyin osin kyllä. Rilluttelut oli rilluteltu ja vastuu perheen hyvinvoinnista sekä asioiden toimivuudesta alkoi 24h/7. Urakehitys loppui 11 vuoteen kotona lasten kanssa. Aikaa en kadu koska lapseni nyt jo aikuisia ovat menestyneet loistavasti ja voin olla siitä tyytyväinen. En ole katkera, vaan olin ja olen edelleenkin realisti asioiden suhteen. Äitinä ja vanhempana joutuu luopumaan sekä tinkimään monesta asiasta. Vapaus meni sekä vain minä muuttui muotoon me eikä ollut välttämättä aina kliffaa ja kivaa.

Jatkan vielä hieman. Tein töiä ammattimallina ja lasten jälkeen palaaminen työtehtäviin yli 35 vuotiaana oli mahdoton ajatus. Kaikki sukulaisemme/tuttavamme asuivat yli 300 km päässä, joten hoitoapua ei tullut. Olimme muuttaneet paikkakunnalta toiselle (6), joten ystävyys/harrastus jutut oli unohdettava. Lopuksi vielä en saanut tukea mieheltäni koska hän sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön hieman ennen poikamme syntymää. Vastasin siis yksi koko kakusta eli olin ja olen edelleen perheemme isä ja äiti samassa paketissa. Eletty mikä eletty ja tehty mitä tehty.

Jälkeenpäin on tosiaan helppoa jossitella, mitä jos olisin tehnyt niin tai näin.

Itse olen kasvanut sodassa traumatisoituneen isän lapsena. Valitettavasti isää ei voi valita, puolison voi. Jos puolisoni olisi ollut samanlainen kuin isäni, olisin eronnut hänestä alta aikayksikön.