sinkkuus tekee minusta epävarman!

Alkuperäinen kirjoittaja yleistähän tää on

Ne, jotka ovat sillä kuuluisalla toisella kierroksella ovat yleensä niitä, joilla on ollut monenlaista enemmän tai vähemmän vakavaa juttua ja viritelmää ja suhdetta jo teini-iästä lähtien, eli sinänsä tilanteita ei voi iän puolesta verrata vaan sen, mitkä edellytykset ja kyvyt on saada toimiva suhde. Kukaan joka tietää pystyvänsä ja saavansa suhteen ja on saanut ei varmasti ajattelekaan, etteikö voisi vielä joskus suhdetta saada. Sinänsä joku ennenkin suhteessa ollut voi varmasti kokea olevansa itsevarmempi ja viisaampi sen suhteen.

Toisaalta sitten ne, jotka on vanhempia iän puolesta, mutta ei ole suhteita takana eivät saa/opi sitä kiintymyssuhdekäyttäytymistä silloinkaan mistään. Ikä sen puolesta ei tee millään tavalla itsevarmemmaksi eikä valitettavasti viisaammaksikaan, kun ei ole suhteita, ei ole mistä oppia, ei ole mitä oppia, ehkä on tuntemusta toisesta sukupuolesta hieman enemmän, mutta ei sillä tasolla, mitä suhteessa on mahdollista oppia tuntemaan. Ikä näyttää vain sen, että ainakin siihen mennessä olleilla käyttäytymismalleilla/olemuksella ei ainakaan ole millään tavalla ollut edellytyksiä suhteeseen. Varhaisaikuisuuden psyykkiset kehitystehtävät on siis täysin keskeneräisiä, eikä läheisen ihmissuhteen muodostamiseen ole ollut kykyä eikä edellytyksiä eikä oikeastaan enää mahdollisuuksiakaan, kun vapaat normaalit ihmiset, joiden rima ei ole katossa ovat harvinaisia ja joihin vielä pystyisi jotenkin tutustumaan luonnollisesti. Ikä tekee myös sen, että sitä jotenkin lopulta tyytyy sitten siihen tilanteeseen, mikä on. Ja suoraan jos sanotaan, miten järjettömältä se tuntuisi haaveillakaan enää suhteesta, ei kehtaisi edes itselleen tunnustaa, että on oikeasti turhaan haaveillut vaikkapa reilut kymmenen vuotta, et saisi suhteen. Sitten kun miettii ihmissuhteitaan, niin naurettavaa! Ja ikä tekee myös sen, että alkaa mieltää suhteet parikymppisten jutuiksi, kun niitä ei enää lähipiirissäkään muotoudu. Eikä miellä edes, että vanhemmilla olisi suhteita kun ei niitä oikeastaan olekaan.

Eli ne, joilla on ollut jo alta parikymppisenä vientiä, niillä sitä on iästä riippumatta ja niillä joilla ei ole, ei ole iälläkään merkitystä. Kolmikymppiset ei pariudu oikeastaan enää niistä syistä, että on haastavaa löytää enää kiinnostavaa ja varsinkaan kiinnostunutta VAPAATA seuraa, useimmilla alkaa olla rima jo tosissaan korkealla, että siihen ei yllä varsinkaan kukaan sellainen, jolla ei nuorempanakaan ole ollut vientiä, monilla on niin selvät säännöt, mitä toisen pitäisi olla/näyttää/miten asua/työskennellä/tienata/harrastaa/jne.. Mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän on luontevia tapoja edes tutustua. Verkostot pienenee ja vapaana olevat sinkut on yhä harvinaisempia. Moni käyttää jo aikansa ja energiansa työhön/opiskeluun/harrastuksiin, eikä haaveilekaan enää suhteesta vaan tietää jo realistisesti omat mahdollisuutensa tai pikemminkin oman mahdottomuutensa suhteeseen.

Minkä ikäinen olet? Viestisi on sangen pessimistinen. Itse erosin 26 vuotiaana, sinkkuilin 8 vuotta miehiä tapailen kunnes kohtasin nykyisen mieheni. Täytyy tunnustaa, että minäkin olin heittänyt jo pyhkeen kehään, mutta onnekseni nykyinen mieheni rohkeasti lähestyi minua ja kesti alkuun myös torjumiseni. Minullakin oli päässä kuva siitä mitä miehen pitää olla, mutta onneksi
annoin miehelle tilaisuuden näyttää mikä on miehiään. Onneksi annoin muuten varmaan viekäkin istuisin yksin kaksiossani.

Jutun opetus on, että sitä vaatimustasoa ja rimaa kannattaa laskea, kannattaa aina antaa itselleen ja toiselle mahdollisuus tutustua toisiinsa. Se pöllöimmältäkin vaikuttava tyyppi voikin osoittautua kultakimpaleeksi.

Pettymyksiä tulee mitä vanhemmaksi tulee, mutta ei pidä niiden pettymysten antaa halvaannuttaa itseään lopullisesti. Ihmisiä eroaa koko ajan kaikissa ikäluokissa, joten ei pidä rankata itseään menetettyjen tapausten joukkoon missään iässä.

Tsemppiä kaikille paria etsiville!

[QUOTE=minun puolesta;11300946) Sitten kun on elänyt sen tavallisen nuoruuden ja parisuhteidenmuodostusajan ohitse, ei ole kyynistä vaan realistista todeta, että ei ollut aineksia muodostaa suhdetta.
Kyynisyys ei ole hyvä, mutta kyllä se sinkku, joka kuvittelee itsestään pitkällä yksinjäävällä elämänkokemuksellaan vähän yli realismin täytyy olla erittäin viininen.[/QUOTE]


Olet tuominnut itsesi ikisinkkuuteen jo 30 -vuotiaana tuolla asenteella. Olet päättänyt ettet kelpaa, niinpä et kelpaa. Sinun pitäisi yrittää muuttaa asennettasi. Ei ihmisuhteisiin tarvita mitään ihmeellistä. Jos kykenet ystävystymään, kykenet myös pariutumaan.

Alkuperäinen kirjoittaja Realistinen Nainen

Olet tuominnut itsesi ikisinkkuuteen jo 30 -vuotiaana tuolla asenteella. Olet päättänyt ettet kelpaa, niinpä et kelpaa. Sinun pitäisi yrittää muuttaa asennettasi. Ei ihmisuhteisiin tarvita mitään ihmeellistä. Jos kykenet ystävystymään, kykenet myös pariutumaan.

Ei kukaan varsinaisesti päätä, ettei kelpaa. Varsinkaan nuorilla on asenne kohdallaan vuosikausia, silti se ei tarkoita suhdetta. Sitten kun jossakin vaiheessa sen ääneen toteaminen, että näin ei ole käynyt ei ole päättämistä vaan sen näkemistä, että tässä ollaan ja muuta ei voi ja tämä ei ole riittänyt, niin väität että asenteessa on vikaa. Asenne voi olla sama kuin aivan nuorilla, mutta asenne ei saa ihmistä kykeneväksi tunnesuhteen muodostumiseen nuorempana eikä vanhempanakaan, siihen tarvii muitakin avuja. Jossakin on kuitenkin välttämättä vikaa, kun nuori ihminen elää vuodesta toiseen ja luulee asioiden olevan kohdallaan, sitten toteaa, että ei ole osannut muodostaa tunnesuhdetta tai parisuhdetta ja vieläkin pitäisi vain asenteella toivoa, että näin kävisi. Kyllä siinä pitää silloin jo vähän muutakin ymmärtää tajuta ja kehittyä ihmisenä. Se malli, mikä ei ole toiminut koskaan ei ala toimia vain siksi, että haluaa sen positiivisesti toimivan.

Sama asia kuin vertaisi tilanteeseen, jossa työskentelisi työyhteisössä, jossa on toimintatavat ja tyylit ja johtaminen hukassa, ei sääntöjä eikä ohjeita, ei ammattitaitoa eikä työkaluja eikä välineitä, eikä materiaalia, mutta optimistisesti vain odotetaan, että kyllä tulosta ehkä sattumalta tulee kun on työhön oikea asenne vuodesta toiseen. Työntekijää pidettäisiin hulluna, jos hän vain jaksaisi ajatella, että kyllä tämä tästä oikealla asenteella ja että kyllä minä olen hyvä kun vain ajattelen niin. Kun ajatellaan suhteiden muodostusta, niin sittenkö pitäisi samalla tavoin pystyä ja onnistua, vaikka vuosien kuluessa kokemus näyttää, että näin ei voi jatkaa ja on aivan selvää, että jotakin puuttuu ja homma ei ole lapasessa lainkaan. Ikinä ei voi kehittyä, tai mikään ei voi muuttua, kun ei saa edes ääneen sanoa, että malli ei toimi näin. Teeskentelee, että kaikki on ok, ja tietää, että ei ole ollut sen kannalta, että ei ole ollut kykenevä läheiseen ihmissuhteeseen.

Ystävyyssuhteet ovat lähellä tunnesuhteita, mutta ystävyyssuhteissa on eroja parisuhteeseen. Kukaan ei valitse kerrallaan vain yhtä ystävää, parisuhteessa kyllä. Kukaan ei hylkää ystäväänsä ollakseen ystävä jollekin toiselle. Ystävyyssuhde voi olla enemmän tai vähemmän tiivis, parisuhde ei oikein toimi, jos se on vähemmän tiivis. Ystävyyssuhteesta voi ottaa ja siihen tuoda parhaat hetket ja palat, parisuhteessa on kokonaisena hyvine ja huonoinen puolineen joka päivä. Ystävyyssuhteessa ei jaa koko eläämänsä kellon ympäri ja tunteitaan toisen kanssa, parisuhteessa se on tavallista. Ystävyyssuhde voi jatkua pitkien erojen jälkeen, parisuhde ei sitä kestä. Ystävyyssuhde samaan sukupuoleen sisältää eri asioita, kuin parisuhde vastakkaiseen sukupuoleen.

Ihmissuhteisiin ei tarvita mitään ihmeellistä, ei ehkä niin, siitä ovat vakuuttuneet varsinkin ne, jotka saavat helposti suhteita. Mutta siihen silti tarvitaan yleensä "jotakin". Sitä jotakin ei kaikilla vain ole, vaikkei se olisi ihmeellistä.

Alkuperäinen kirjoittaja Realisti

Minkä ikäinen olet? Viestisi on sangen pessimistinen. Itse erosin 26 vuotiaana, sinkkuilin 8 vuotta miehiä tapailen kunnes kohtasin nykyisen mieheni. Täytyy tunnustaa, että minäkin olin heittänyt jo pyhkeen kehään, mutta onnekseni nykyinen mieheni rohkeasti lähestyi minua ja kesti alkuun myös torjumiseni. Minullakin oli päässä kuva siitä mitä miehen pitää olla, mutta onneksi
annoin miehelle tilaisuuden näyttää mikä on miehiään. Onneksi annoin muuten varmaan viekäkin istuisin yksin kaksiossani.

Jutun opetus on, että sitä vaatimustasoa ja rimaa kannattaa laskea, kannattaa aina antaa itselleen ja toiselle mahdollisuus tutustua toisiinsa. Se pöllöimmältäkin vaikuttava tyyppi voikin osoittautua kultakimpaleeksi.

Pettymyksiä tulee mitä vanhemmaksi tulee, mutta ei pidä niiden pettymysten antaa halvaannuttaa itseään lopullisesti. Ihmisiä eroaa koko ajan kaikissa ikäluokissa, joten ei pidä rankata itseään menetettyjen tapausten joukkoon missään iässä.

Tsemppiä kaikille paria etsiville!

Nimenomaan. Olet eronnut = sinulla on kyky suhteisiin, kokemusta parisuhteesta, sen aloituksesta, tunteiden jakamisesta.. Olet tapaillut vuosia miehiä, siis useita miehiä= olet kiinnostava ihminen monen mielestä, sinulla on ihmissuhteita, lähiympäristössä vapaita miehiä ollut, sosiaaliset ympäristöt mahdollistaneet sen, että näin on. Sinulla ei tule mieleenkään, että voisi olla kenellekään mahdollistakaan, ettei näin helppoa jollakin olisi. Olet torjunut ja senkin jälkeen sinua on jaksanut joku yrittää. Aivan kuten lottovoittaja sanoisi, että rahan tekeminen on helppoa kun sen osaa, vaikkei siihen itse ole paljonkaan vaikuttanut.

Todellisuuksia ja persoonia on niin monenlaisia, että ne, joille asia on helppo, eivät koskaan tajua sitä, miten vaikeaa se joillekin on. Kiintymyssuhdehäiriö on yhtä käsittämätön asia sellaiselle, jolla asia on kunnossa kuin vaikkapa lukihäiriö sisälukutaitoiselle tai matemaattisesti lahjakkaalle ymmärtää, että joku ei osaa hahmottaa sitä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että kun minä onnistun ja asia on minulle niin helppo ja on niin paljon ollut miehiä/naisia, niin kyllä täytyy olla muillakin.

Alkuperäinen kirjoittaja pettynyt sinkku

Todellisuuksia ja persoonia on niin monenlaisia, että ne, joille asia on helppo, eivät koskaan tajua sitä, miten vaikeaa se joillekin on. Kiintymyssuhdehäiriö on yhtä käsittämätön asia sellaiselle, jolla asia on kunnossa kuin vaikkapa lukihäiriö sisälukutaitoiselle tai matemaattisesti lahjakkaalle ymmärtää, että joku ei osaa hahmottaa sitä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että kun minä onnistun ja asia on minulle niin helppo ja on niin paljon ollut miehiä/naisia, niin kyllä täytyy olla muillakin.

No voi ulvonta ja vaikerrus. Sen kun vedät pääsi täyteen, menet baariin ja raahaat miehen/naisen kotiisi, niin tuo raja on ylitetty. Se nimittäin on siellä korviesi välissä. Toisaalta, ei kukaan ihminen jaksa ystävyys- tai parisuhteessa tuollaista valittajaa, joka jaksaa perustella hamaan tappiin saakka, miksi joku ei käy tai onnistu, koska ei.

Alkuperäinen kirjoittaja Poor-Markku

No voi ulvonta ja vaikerrus. Sen kun vedät pääsi täyteen, menet baariin ja raahaat miehen/naisen kotiisi, niin tuo raja on ylitetty. Se nimittäin on siellä korviesi välissä. Toisaalta, ei kukaan ihminen jaksa ystävyys- tai parisuhteessa tuollaista valittajaa, joka jaksaa perustella hamaan tappiin saakka, miksi joku ei käy tai onnistu, koska ei.

Miten se tehdään pää tyhjänä tai täynnäkään?

Olikohan jossakin asiantuntijapalstalla jotenkin niin että 10 prosenttia ihmisistä ei rakastu kertaakaan elämänsä aikana. Joko ei se oikea osu kertaakaan kohdalle tai kyseinen ihminen ei kykene rakastumaan jostain syystä.

Samaten teoriatasolla yhdenillanjutut alkavat ravintelisssa niin että (enempivähempi kännissä) nainen voi valkata mieleisen panon ja mies joutuu tyytymään sellaiseen panoon minkä nyt saa.
Taas päästään siihen että se komea tai kaunis saa tietysti panettavamman saaliin kuin se susiruma.

Jos noiden sinällään hyvin perusteltujen ei-ei-kirjoitusten kirjoittaja on aseksuaali niin eipä hän niitä yhdenillanpanoja voi sitten tehdä.

Okei, voi etsiä sitten sitä syvempää rakkautta. Jos loppupeleissä kuitenkin kuuluu tuohon rakastumattomaan kymmeneen prosenttiin niin vaikeaksi menee...

Jos oikein huono säkä käy niin löytyy se elämänsä rakkaus ja se sitten on yksipuolista. Eli saa pakit. Ei elämänlaatu parane jos yksinolon lisäksi on vielä sydänsurut. Lohtua vaan hakemaan sitten yhdenillanpanoista. Mutta jos ei paneta...

Äh, luovutan. Joku muu kokeneempi saa neuvoa lisää.

Alkuperäinen kirjoittaja jotenkin näin

Olikohan jossakin asiantuntijapalstalla jotenkin niin että 10 prosenttia ihmisistä ei rakastu kertaakaan elämänsä aikana. Joko ei se oikea osu kertaakaan kohdalle tai kyseinen ihminen ei kykene rakastumaan jostain syystä.

Samaten teoriatasolla yhdenillanjutut alkavat ravintelisssa niin että (enempivähempi kännissä) nainen voi valkata mieleisen panon ja mies joutuu tyytymään sellaiseen panoon minkä nyt saa.
Taas päästään siihen että se komea tai kaunis saa tietysti panettavamman saaliin kuin se susiruma.

Jos noiden sinällään hyvin perusteltujen ei-ei-kirjoitusten kirjoittaja on aseksuaali niin eipä hän niitä yhdenillanpanoja voi sitten tehdä.

Okei, voi etsiä sitten sitä syvempää rakkautta. Jos loppupeleissä kuitenkin kuuluu tuohon rakastumattomaan kymmeneen prosenttiin niin vaikeaksi menee...

Jos oikein huono säkä käy niin löytyy se elämänsä rakkaus ja se sitten on yksipuolista. Eli saa pakit. Ei elämänlaatu parane jos yksinolon lisäksi on vielä sydänsurut. Lohtua vaan hakemaan sitten yhdenillanpanoista. Mutta jos ei paneta...

Äh, luovutan. Joku muu kokeneempi saa neuvoa lisää.

Miten tuo rakastumisen mittaaminen on tehty? Eli onko kyseessä yksineläjät, jotka kykenee vai ei kykene rakastamaan, rakkautta haluavat vaiko ne, jotka ovat rakastavassa parisuhteessa? Vai mitkä? Ja aseksuaalisuuskin voi olla puhtaasti hormonihäiriö ja kyllä ihminen luulisi tietävän, jos ei ole seksuaalisesti kiinnostunut ihminen. Eri asia sitten tietty on, joutuuko elämään kumppanin puutteessa selibaatissa vai periaatteessa selibaatissa yhden illan juttujen avulla vai ihan oikeasti kokonaisvaltaisesti toimivassa suhteessa.

Kysymys kuuluu, että jos saa sen enemmän tai vähemmän jonkun näköisen, mutta MITEN sen saa? Aseksuaalikaan ei varmaankaan voi olla tietämättään. Ja voiko tunnesuhdetta kaivata, jos kuuluisi siihen rakastumattomaan joukkoon? Tuskin. Rakkaus on vaikea laji, koska mistä sitä voi tietää onko koskaan oikeasti rakastunut, jos se ei ole kaksipuoleista ja luuleeko vain olevansa rakastunut, koska asiaa ei voi varmistaa. En usko, että voi olla rakastunut tuntematta ja tosissaan kokeilematta onko se sitä, voi olla ihastunut ja kiinnostunut, mutta ei ehkä rakastunut tai rakasta ainakaan, koska ei voi rakastaa sitä, mitä ei tunne, mitä siinä silloin rakastaisi? Omia mielikuviaan? Ja jos ei ole kokemusta/vertailupohjaa ei välttämättä ehkä tunnista oikeaa tunnetta rakkaudeksi. Kuten sinäkin väität jotakin torjuvasti käyttäytyvää elämänsä rakkaudeksi?! Eikä elämänsa rakkaus varmaankaan voi olla se, jolta saa pakit. Voi se pettymys olla, mutta mihin siinä pettyy, niin ei ainakaan elämänsä rakkauteen, vaan eniten sen vastakohtaan, koska elämän rakkaus tietysti olisi syli ja mieli avoinna, eikä päinvastoin. Ja väitän, että monikaan ei hae ensisijaisesti heti samoin tein rakkautta, vaan ylipäätään tutustumiskontakteja, eikä hae välttämättä ensisijaisesti yhdenillanjuttuja, mutta moni kontakti sitten vain tyssää yhteen iltaan.

Tutkimus lie tehty niin että on laitettu paperille rakastumisen määritelmä ja kysytty ihmisiltä onko k.o. tunteita ollut elämän aikana...

Rakastuminen ja rakastaminen ovat eri asioita.

Rakastuminen on se viheliään itsekäs rakastamisen muoto. Tietysti, siinähän haluaa jotain minkä on oltava joltain toiselta pois.

Ihminen joka ei ole ollut ikinä rakastunut voi käyttää "rakastaa"-sanaa melko huolettomasti.
Hänellä luultavasti on kuitenkin kokemusta siitä pyyteettömästä rakastamisesta vaikkapa vanhempiensa taholta.

Kyllä voi rakastua yksipuolisesti vaikkapa niin että antaa itselleen siihen luvan tilanteessa joka alussa näyttää toimivan molempiin suuntiin. Toinen tosin voikin vaikkapa vain testata markkina-arvoaan. Siis ottaa selvää minkätasoiseen kumppaniin on mahdollisuus. Jos toisella on varaa sitten antaa pakit niin varmaan hän jossain vaiheessa tahollaan rakastuu molemminpuoleisesti. Onko hänen rakastumisen tunteensa jotenkin vähäteltävämpiä kuin sinun joka siis jäit nuolemaan näppejäsi?

Ja aseksuaali voi olla myös niin että luulee sellainen olevansa. Jos on ruma niin ei ole viehättävä toisen silmissä joten ei alunperin synny mahdollisuutta mitään kautta siihen tunnejuttuun. Jos olet ruma ja tiedät tasosi niin sinulle mahdolliset kumppaniehdokkaat näyttäytyvät silmissäsi yhtä vastenmielisiltä. Käytännössä olet kiinnostumatta heistä seksuaalisesti. Huomaat kyllä eron jos sinulla on tilaisuus kiintymiseen silloin kun kumppaniehdokas on hottis.

Tunnejuttua ja hellyyttä ja lähelläoloa kaipaa varmaan jokainen riippumatta siitä onko ollut rakastunut tai ihastunut koskaan. Jokin on oltava se liikkeellepaneva voima joka on ensiaskel siihen että on mahdollisuuskaan siihen parisuhteeseen. Vaikkapa vain epämääräinen tunne siitä että jotain puuttuu elämästä. Sinäkin haet ilmiselvästi tunnejuttua vaikka et ehkä ole koskaan ollut rakastunut. Et muuten olisi perehtynyt asiaan näin paljon nuo perustelusi kun huomioi.

Toiset tekevät niitä yhdenillanjuttuja koska se on heistä kivaa. Joillakin löytyy sitten näin ikäänkuin vahingossa se kumppani kun löytävät jotain mitä eivät osanneet etsiä. Mutta siihen löytämiseen se yhdenillanjuttu tarjosi mahdollisuuden.

Rakkaus on vaikea laji. Jollei olisi niin tämäkin keskustelu olisi jäänyt alkamatta.

Alkuperäinen kirjoittaja oiskos vinkkiä

Miten se tehdään pää tyhjänä tai täynnäkään?

No pelaahan kädettömät pingistäkin, mikä sinua estää opettelemasta naisten/miesten iskemistä. Joudut tekemään vain enemmän työtä, kuin ne, joilla on siihen välineet luonnostaan. Monkey see, monkey do!

Alkuperäinen kirjoittaja pettynyt sinkku

Nimenomaan. Olet eronnut = sinulla on kyky suhteisiin, kokemusta parisuhteesta, sen aloituksesta, tunteiden jakamisesta.. Olet tapaillut vuosia miehiä, siis useita miehiä= olet kiinnostava ihminen monen mielestä, sinulla on ihmissuhteita, lähiympäristössä vapaita miehiä ollut, sosiaaliset ympäristöt mahdollistaneet sen, että näin on. Sinulla ei tule mieleenkään, että voisi olla kenellekään mahdollistakaan, ettei näin helppoa jollakin olisi. Olet torjunut ja senkin jälkeen sinua on jaksanut joku yrittää. Aivan kuten lottovoittaja sanoisi, että rahan tekeminen on helppoa kun sen osaa, vaikkei siihen itse ole paljonkaan vaikuttanut.

Todellisuuksia ja persoonia on niin monenlaisia, että ne, joille asia on helppo, eivät koskaan tajua sitä, miten vaikeaa se joillekin on. Kiintymyssuhdehäiriö on yhtä käsittämätön asia sellaiselle, jolla asia on kunnossa kuin vaikkapa lukihäiriö sisälukutaitoiselle tai matemaattisesti lahjakkaalle ymmärtää, että joku ei osaa hahmottaa sitä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, että kun minä onnistun ja asia on minulle niin helppo ja on niin paljon ollut miehiä/naisia, niin kyllä täytyy olla muillakin.

Yritin viestissäni rohkaista sinua ja olemaan optimistinen, mutta senkin onnistut kääntämään negatiiviseksi asiaksi ja ilmeisesti lähes loukkaukseksi itseäsi ja vaikeuksiasi kohtaan.

Luulenpa että juuri tuossa PESSIMISTISESSÄ ASENTEESSASI on asian ydin. Et kykene näkemään mitään hyvää missään. Rohkaisukin on ilmeisesti sinulle sama asia kuin vittuilu.

Ei kukaan kiinnostu valittajasta ja synkistelijästä. Jatka samalla linjalla, niin yksinäisyys on taattu.

Alkuperäinen kirjoittaja Realisti

Yritin viestissäni rohkaista sinua ja olemaan optimistinen, mutta senkin onnistut kääntämään negatiiviseksi asiaksi ja ilmeisesti lähes loukkaukseksi itseäsi ja vaikeuksiasi kohtaan.

Luulenpa että juuri tuossa PESSIMISTISESSÄ ASENTEESSASI on asian ydin. Et kykene näkemään mitään hyvää missään. Rohkaisukin on ilmeisesti sinulle sama asia kuin vittuilu.

Ei kukaan kiinnostu valittajasta ja synkistelijästä. Jatka samalla linjalla, niin yksinäisyys on taattu.

Et ymmärtänyt asiaa vaan suutuit, vaikka tarkoituksesi oli ehkä hyvä. Ja vaikka kovasti yrität auttaa jotenkin tukemalla, ongelma ei sinänsä tule poistetuksi. Jos autosi on rikki ja työnnät sitä päämäärääsi ja joku tsemppaa että kyllä sinä perille noinkin pääset, niin ei se varsinainen vika tule silti korjatuksi ja kannustaja ihmettelee, miksi ei kelpaa kun lyö tahtia sille, joka autoaan työntää eikä ole näkevinäänkään, että eihän tässä nyt työntämisen vauhdista ole kysymys vaan jostakin ihan muusta, jos ei pääse perille. Vähän vastaava ilmiö on myös ihmissuhteissa, kun tarvitsisi ihan oikeita neuvoja, ei auta silloin hirveästi itse ongelmaan se, että pitää vain olla optimistinen ikuisesti ja sulkea silmänsä siltä, että on ehkä täysin väärä lähestymistapa asiaan.

Lisäksi nimenomaan lähestymistapa on väärä, kun se ei toimi. Käännät asian aivan päälaelleen niin, että ensin olisi pessimistisyys, ja siitä aiheutuisi vaikeuksia. Eikö tule mieleen, että ensin voi olla jostain ERI SYYSTÄ vaikeuksia ja sitten ymmärtää niiden olemassaolon, mutta ei itse syytä ja sen ilmaiseminen on sinusta sama asia kuin että olisi pessimistinen.

Mutta onhan monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti kestä mistään negatiivisesta asiasta edes puhumista millään tasolla. Sinäkin varmasti ahdistut täysin siitä, jos puhutaan vaikeasta asiasta. Aina pitäisi kaiken olla siloitellun kaunista ja missään ei voi koskaan olla mitään vikaa. Ja jos jossakin on, pitäisi olla kuin sitä ei olisikaan ja varsinkaan sitä ei voi ääneen sanoa, koska sinä leimaat silloin sanojan viaksi. Näinhän monien logiikka toimii. Ehkä maailmasi vielä avartuu vähän, toivotaan.

Aivan kuin sanoisit afrikan nälkäisille, että olkaa optimistisia ja tsempatkaa, mutta itse nälänhädälle ei kukaan tee mitään. Eli jos kysymyksessä on negatiivinen asia, on väärin, jos negatiivisesta asiasta kertominen kääntyy aina kertojaa itseään vastaan. Hirveä tsemppaus vaikuttaa lähinnä kyllä helposti nurinkuriselta silloin, kun on tsempattu hirveästi ja oltu optimistisia ja jaksettu uskoa asiaan silti varsinaiseen ongelmaan puuttumatta. Eli se peruskeino on edelleen hukassa, tsemppi on tsemppiä ja hyvä jos joku jaksaa sitä jakaa, mutta on myös erotettava että moniin tilanteisiin tsemppi on ikäänkuin henkinen jaksamisen tuki, mutta ei sinänsä poista ongelmaa eikä muuta olosuhteita, jolloin lopputulos on sama kuin aina ennenkin sillä erotuksella, että tuntee itsensä kyllä pitkän päälle aika typeräksi, jos tietää, että jossakin on joku isompi aito vika, mutta silti pitäisi hymistellä eteenpäin ja typerästi olla vain muka tiedostamatta sitä.

"Ja vaikka kovasti yrität auttaa jotenkin tukemalla, ongelma ei sinänsä tule poistetuksi."

Ja mikä se sinun ongelma on tarkalleen? Sekö että et alunalkaen saa mitään ihmiskontakteja syntymään? Vai sekö että jo alkaneet yritykset eivät johda pidemmälle? Mikä? Ihan ystävällisesti kysyn.

Tämä on maallikkopalsta. Täällä voi olla tarjolla vertaistukea samassa elämäntilanteessa olevilta toisilleen, siis keskenään.

Sinulle vertaistuki voisi olla jonkin toisen ikisinkun kanssa käyty vertaileva keskustelu. Todennäköisesti siitä ei kumpikaan hyötyisi mitään. Tyhjästä on paha nyhjäistä.

Täällä nämä parisuhteissa olevat ovat erilaisissa tilanteissa mutta heillä on jokin vertailunkohde jo olemassa. On jotain minkä eroavaisuuksia voi konkretisoida ja saada sillälailla kenties uusia näkökulmia asiaa.

Olisiko niin että sinun kannattaisi kääntyä ammattilaisen puoleen kun ratkot tuota alkuunpääsyn ongelmaa. Lääkäri ensin kenties? Ihmissuhdeterapeutti? Entäs psykologi joka on perehtynyt käytännön ongelmien ratkaisuun? (kognitiiviseen psykologiaan perehtynyt) Tämä jälkimmäinen laittaisi kyllä sinut ihan käytännön testiin siitä miten niitä ihmissuhteita aloitetaan... ei helppoa mutta sitten ei olisi enää nurkkaa mihin perääntyä tekosyinesi ja selityksinesi.

Alkuperäinen kirjoittaja edelliselle

Lisäksi nimenomaan lähestymistapa on väärä, kun se ei toimi. Käännät asian aivan päälaelleen niin, että ensin olisi pessimistisyys, ja siitä aiheutuisi vaikeuksia. Eikö tule mieleen, että ensin voi olla jostain ERI SYYSTÄ vaikeuksia ja sitten ymmärtää niiden olemassaolon, mutta ei itse syytä ja sen ilmaiseminen on sinusta sama asia kuin että olisi pessimistinen.

Mutta onhan monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti kestä mistään negatiivisesta asiasta edes puhumista millään tasolla. Sinäkin varmasti ahdistut täysin siitä, jos puhutaan vaikeasta asiasta. Aina pitäisi kaiken olla siloitellun kaunista ja missään ei voi koskaan olla mitään vikaa. Ja jos jossakin on, pitäisi olla kuin sitä ei olisikaan ja varsinkaan sitä ei voi ääneen sanoa, koska sinä leimaat silloin sanojan viaksi. Näinhän monien logiikka toimii. Ehkä maailmasi vielä avartuu vähän, toivotaan.

Aivan kuin sanoisit afrikan nälkäisille, että olkaa optimistisia ja tsempatkaa, mutta itse nälänhädälle ei kukaan tee mitään. Eli jos kysymyksessä on negatiivinen asia, on väärin, jos negatiivisesta asiasta kertominen kääntyy aina kertojaa itseään vastaan. Hirveä tsemppaus vaikuttaa lähinnä kyllä helposti nurinkuriselta silloin, kun on tsempattu hirveästi ja oltu optimistisia ja jaksettu uskoa asiaan silti varsinaiseen ongelmaan puuttumatta. Eli se peruskeino on edelleen hukassa, tsemppi on tsemppiä ja hyvä jos joku jaksaa sitä jakaa, mutta on myös erotettava että moniin tilanteisiin tsemppi on ikäänkuin henkinen jaksamisen tuki, mutta ei sinänsä poista ongelmaa eikä muuta olosuhteita, jolloin lopputulos on sama kuin aina ennenkin sillä erotuksella, että tuntee itsensä kyllä pitkän päälle aika typeräksi, jos tietää, että jossakin on joku isompi aito vika, mutta silti pitäisi hymistellä eteenpäin ja typerästi olla vain muka tiedostamatta sitä.

En viitsi edes lukea tätä kvasihenkevää kirjoitelmaa, mutta sen verran kommentoin, että en ahdistu negatiivisista asioista sen enempää kuin normaalisti pitäisi.

Olet selvästi henkilö, joka näkee lasin puolityhjänä ja asennoidut sen mukaan elämääsi ja ympäröiviin ihmisiin. Omapa on asiasi, mutta saisit ehkä apua jostain terapiasta negatiivisen asenteen muutamiseksi. Totuus näet on se, että kun valitat ja mariset, annat itsestäsi hyvin epäedullisen vaikutelman. Mariseva ihminen ei vedä puoleensa mitään positiivista, joten kannattaisi yrittää opetella positiivisuutta. Varmaa itsekin tiedät, että optimistiset ihmiset elävät onnellisemman elämän, joten sinukin kannattaisi yrittää edes jotain.

Omassa surkeudessa maikailu ei synnytä mitään hyvää vaan negatiivisuuden kierre vain jatkuu ja
jatkuu.