Pitzu

Olen pitkällisen ja vaikean parisuhteen jälkeen nauttinut pari vuotta sinkkuelämästä sekä kohdannut monta persoonallista, mukavaa ja ajatusmaailmaani avartavaa tyyppiä. Ihastunutkin useamman kerran. Hain seuraa jopa netin kautta ja sainkin runsaasti vastauksia. Vaikea oli seuloa joukosta soveltuvimpia, suurin osa karsiutui jo eka viesteihin. Tapasin heistä kymmenisen omanlaistaan persoonaa ja loppumetrien valinta oli vaikeaa. Se ”ainoaksi oikeaksi” luulemani, jonka kanssa synkkasi parhaiten, paljastui parissa kuukaudessa lopulta alkoholiongelmaiseksi.

Suurin pettymykseni on, että hyvä vaistoni ääliöistä on pettänyt muutaman alkoholiongelmaisen kohdalla. Selvin päin superkivat tyypit on kärsineet (hekin?) viikonloppuputkista, sekoilusta tai muistinmenetyksistä kännissä. Heidän kanssaan on ollut turhaa raastavaa epävarmuutta ja huolta. Ja nykyinen uskallukseni luottaa miehiin rapisee. Ns. kunnon miesten kanssa suhteet ovat kaatuneet muihin ymmärrettäviin tosiseikkoihin.

Vihdoin viime syksynä rohkaistuin vastaamaan lehti-ilmoitukseen ja kohtasin ihmisen, jonka ajatusmaailma, harrasteet ja taustat ovat samankaltaisia. Tiedän voivani luottaa häneen täysin, viihdymme toistemme seurassa ja olemme hyviä ystäviä keskenämme. Mutta mutta… en tunne intohimoa ja rakastumista häneen, syvää kiintymystä ennemminkin.

Kysyisin teidän mielipiteitä ja ennen kaikkea kokemuksia selventämään ajatuksia tällaisen suhteen tulevaisuudesta. Mikä on molempien tulevaisuudelle parempi? Jatkaako tuttua, tasapainoista ja turvallista ystävyyssuhdetta vai heittäytyäkö etsimään ihastusta/rakkautta ja ehkä pudota epätoivottuun arkeen joku kaunis päivä? Voisiko suurempi onni löytyä etsimällä? Kyllästynkö ajan mittaan ystävyystason parisuhteeseen vai onko hyväksi että näen jo nyt mahdolliset parisuhteen epäkohdat ilman sokeuttavia ruusunpunaisia laseja? Ja onko ystävyystason parisuhteessa tarpeeksi vahvoja ja yhdistäviä voimavaroja kestää mahdolliset vastoinkäymiset?

Jaanuska

Hei!Sul pitkä kirjoitus ja asiaa...melko samanlaisia ajattelen välil mäkin,et jatkanko tuttua&turvallista&tasapainoista ystävyyssuhetta miesystäväni kanssa"kyllä"...tsempii sul ja kaikkea hyvvee sul ja aurinkoista kesää!:=)

Pitzu

Moikka! Kiitti kannanotosta. Niinpä. On helppoa jäädä toimivaan ja harmoniseen nykysuhteeseen ja ajatella että onneksi suurin osa asioista on kuitenkin kohdallaan.

Aiempien suhteiden kanssa on elänyt tunteiden skaalaa, mutta sekin voi olla KULUTTAVAA. Kuten esim. viikonlopun ryyppyputkessa rypevään kaveriin ei ole saanut yhteyttä ja siitä on koitunut itkua, huolta ja unettomia öitä. Silti selvin päin kaveri on ollut sykähdyttävän ihana. Ristiriitaista!

Hyvä kuulla että ystävyyspohjalla parisuhdekin voi toimia!! Ihmettelen monia pariskuntia, jotka tappelevat ja valittavat toisistaan, viettävät vapaa-aikansa erillään ja silti pysyvät yhdessä. Miksi? Rakkaudesta vai kulissien säilyttämiseksi? Siksi nykyisen tasapainoisen parisuhteen jatkaminen houkuttaa suurien tunteiden puuttumisesta huolimatta. Ehkä murehdin turhaan?

Auringonpaisteista ja iloista kesää
sekä hyvää jatkoa sinulle ja miesystävällesi!!

So happy!

Moi. En tiedä puhummeko ollenkaan samasta asiasta mutta jokin pistää mut kirjoittamaan omista kokemuksistani.
Muutama vuosi sitten, tapasin miehen, minua kymmen vuotta nuoremman.Hän oli jo pitkään "seurannut" minua mutta olin itse juuri eronnut ja olin aika maassa enkä nähnyt mitään enkä ketään. Tapasimme ravintolassa,jolloin hän teki aloitteen.Mukavan illan jälkeen hän saattoi minut kotiin ja kysyi,saako hän soittaa minulle mikäli hän saa numeroni jostain. Vastasin että tottakai,koska hän vaikutti tosi mukavalta.
Parin päivän päästä hän otti yhteyttä ja sen jälkeen olemme olleet erottamattomat.Meillä on aivan samanlainen ajatusmaailma, nauramme paljon ja suutumme hyvin harvoin toisillemme.MUTTA,olen monta kertaa miettinyt;onko tämä rakkautta!?Hauskaa yhdessä, naurua, avoimuutta, rehellisyyttä, hellyyttä, seksiä ym mutta en ole rakastunut häneen. Haluaisin olla mutta en ole.
Meillä on Todella hauskaa yhdessä ja haluamme olla yhdessä paljon enkä voisi ajatella elää ilman häntä.Miksi sitten tunnen näin? Onko se ikäero?Nainen miestä 10 vuotta vanhempi.. Meitä se ei häiritse,enkä oikeastaan ajattele mitä muut ajattelevat, tää on meidän juttu.
Aikaisemmassa suhteessani oli rakkautta mutta hyvin vähän ystävyyttä.Paljon mustasukkaisuutta ja riitoja.Kyllä minä nyt voin miljoona kertaa paremmin tässä suhteessa kuin edellisessä, vaikka tästä puuttuu se raju rakkaus.
Mutta kestääkö parisuhde ystävinä ilman rakkautta, se jää nähtäväksi.Toivon kuitenikin että kestää!
Toivottavasti teilläkin.

minnaht

Itselläni on myös sama tilanne ja jokseenkin rasittava... olin naimississa ja saimme kolme lasta, mies halusi erota.. eron jälkeen minulla on ollut useita seurustelusuhteita, muttei ne ole kestäneet.. ne ovat olleet osa väkivaltaisia suhteita joten olen tullut hakatuksi, sitten juuri näitä jotka aikovat tulla, mutta istuvatkin baarissa jne... tunteeni heitä kohtaan on ollut varmaankin pelkkiä ihastumisia... nyt olen elänyt parisuhteessa noin8kuukautta ja pidän miehestä paljon ja hän huolehtii lapsistani kuin omistaan... kaikki on tasaisen varmaa, paitsi minä itse... en tunne intohimoa tai rakkautta tätä miestä kohtaan ja se vaivaa minua... menee välillä hyvin, mutta sitten tulee taas sellaisia päiviä et ei tunnu miltään, mutta en tiedä olisiko järkevää erota vai jatkaa yhdessä...olen kertonut miehelle tuntemuksista ja silti hän on kanssani... Hän sanoi odottavansa että jospa ne tunteet vielä ilmestyisi jostain, mutta voiko ne ilmestyä....en oikein jaksa uskoa, mutten oikein usko sitäkään että jos etsisin uuden miehen niin rakastuisin häneenkään... ihastuisin varmaankin, mutta uskon että olisin pian samassa tilanteessa....