MsJones

Sinkkuelämää on takana puolitoista vuotta, erosin pitkästä suhteesta. Melkein heti erottuani tapasin miehen johon ihastuin ensinäkemältä ja pidemmän päälle kovasti rakastuin. Mies ei halunnut sitoutua minuun mutta jatkoi epämääräistä suhdettamme silloin tällöin tapailua ja tätä jatkui vuoden päivät. Välillä mietti vakavampaa suhdetta kanssani, mutta veti puheensa aina takaisin ja vetosi siihe ettei pysty seurustelemaan.

Tässä taannoin sain kuulla että nykyisin hän seurustelee ja toivo jota olin elätellyt siitä että jonain päivänä hänet vielä saisin romahti. Sydän särkyi pahsti ja tuntuu vain niin epäreiluta, että kaiken sen jälkeen mitä on kokenut, nyt käy näin! Uskomatonta on että tämä aika on nyt paljon vaikempaa kuin se mitä elin pitkästä suhteesta erottuani! Auttakaa; kuinka kauan vie että sydän tästä topuu? Tällä hetkellä tuntuu siltä ettei koskaan...

Vahvaksi syntynyt

Aika parantaa haavat sanotaan
mutta jokainen meistä varmaan tietää itse milloin on VALMIS
uuteen ihmiseen jne...
Tsemppiä sinulle ja voimia:0)

Liisa Kaarina

Sinulle on käynyt kuten minullekkin,30- vuotta 7-kk kestänyt suhde kaatui vuosi sitten lokakuussa.Mökkinaapurin tytär vei mieheni.Avioero astui voimaan tänä vuonna toukokuussa.Olen itse rämpinyt avoiero suossa vähän yli vuoden ja tuskasta on ollut.Avukseni sain kirjan jonka nimi on Jälleenrakennus Kirjoittanut Bruce Fisher,se käsittelee suhteen päättymistä.Yleensä ammattiauttajat käyttävät sitä apunaan,kun luotsaavat eroasioissa eteenpäin.Siinä on 19 askelta ylös,minä olen nyt päässyt 9 askeleelle,joka käsittelee irrottautumista ja käsittelen myös 10:nentä itsetunto.Olen käynyt läpi:syyllisyys/hylkääminen,ystävyys,yksinäisyys,selviytyminen,pel ko,kieltäminen,suru,viha.

Irene70

Mies halusi erota tasan puolitoista vuotta sitten. Vieläkin suren sitä päivittäin niinkuin ero olisi tullut eilen. On käyty eroseminaarit, terapiat, lääkitykset, sairaslomat, juhlimiset, matkusteltu maailman ympäri ja yritetty uusia suhteita. Jostain syystä meikäläiseen ei tehoa mikään. En enää edes yritä päästä yli vanhasta suhteesta vaan elän surun kanssa niinkuin se olisi luonnollinen olotilani. Mitään tulevaisuutta en voi suunnitella enkä tutustua uusiin ihmisiin. Osa ystävistä on kyllästynyt olotilaani ja myös ns. hyljännyt, mutten oikein sillekään mitään mahda. Elämä kulkee konemaisesti.

Lara38

Itse erosin kaksi vuotta sitten ja vasta nyt olen hakenut apua koska tuntuu, etten selviä vielä yksin. Pettymyksestä ja epäonnistumisesta toipuminen kestää kauan, itse luulin että selviän kaikesta alle vuodessa mutta minut yllätti se, että toipumiseen meneekin näin kauan. Ikävöin vieläkin ex-miestäni, enkä usko että kokonaan pääsen hänestä koskaan eroon vaikkei hän täydellinen olekaan. Mutta tiedän mistä Irene puhuu, samat fiilikset on itsellänikin. Silti uskon elämään ja tulevaisuuteen, ja siihen että joku tai jokin täyttää sen tyhjiön minkä ero aiheutti.

eemeli50

Kylläpä on ahdistavaa lukea erilaisia elämänkohtaloita. Tutustuin sivustoon ensimmäistä kertaa, koska omalta kohdalta harkinta-aika on päättymässä ja ero tulossa voimaan kevään aikana.

On kuitenkin hyvä, että tällaisia sivustoja on olemassa. Omien ajatusten purkaminen 'nimettömänä ja kuvattomana' on kuin ammattiauttajalla kävisi. Ehkäpä sivuston kautta minäkin saan voimia jatkaa elämää. Tsemppiä vaan kaikille.

vain yksi elämä

Erosin yli 20 v. kestäneestä liitosta useampia vuosia sitten. Aluksi oli vaikeaa, mietin asioita paljon - eron syitä ja tunsin syyllisyyttä lasten vuoksi koska kotimme hajosi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että meillä on vain tämä yksi elämä ja miettiä sitten että haluaako sen elää täysillä vai murehtia ja miettiä asiaa jolle ei enää mitään voi ja myös hyväksyä ero.

Toista ihmistä ei voi pakottaa rakastamaan ja en haluaisikaan olla suhteessa jossa toinen osapuoli on pakosta - ei omasta halustaan ja hänellä on paha olla.
Heti ei kannata etsiä uutta kumppania vaan käydä rauhassa läpi ero, omat mietteet, mahdolliset syyt ja olla yksin ainakin muutama vuosi. Itse istuskelin meren rannalla tuntikausia miettien ja katsellen merta, se antoi sielulle rauhaa.
Minulla meni pari vuotta ja sen jälkeen pystyin taas nauttimaan elämästä, matkustelemaan, tanssimaan jne. ja nyt nautin tästä kaikesta ja toivon ettei minun sitten vanhuksena tarvitse huomata että elämä meni ja minä en siihen osallistunut. Kivahan se kumppani on olemassa mutta yksinkin pärjää se on vain omasta asenteesta kiinni. Vanha totuushan on että vapauden hinta on yksinäisyys, mutta lisäisin että molempia sopivasti on parhain ratkaisu.

kolliainen82

Erosimme avovaimoni kanssa kuusi vuotta kestäneestä suhteesta viikko sitten vappuna. Meillä on yhteinen tytär (4v.), ja asumme vielä saman katon alla, koska asuntopaperit ovat vasta vetämässä.
Olimme puhuneet erosta jo aikaisemminkin, erosimmekin tavallaan jo ennen vappua, sillä nukuimme eri huoneissa jo, ja nukumme edelleen tietenkin. Mutta ajattelin että tämä kriisi on ohimenevä vaihe, koska avovaimoni (ja minä siinä rinnalla myös) on kärsinyt pahasta masennuksesta, joten ajattelin hänen tarvitsevan vain hetken tilaa itselleen. Masennuksen syitä on monia, en niitä ala nyt listaamaan, mutta sanon että niillä on ollut vaikutusta eroomme. Avovaimoni on käynyt terapiassa pidemmän aikaa puhumassa masennuksestaan. Kuten myös minä. Ja käymme edelleen. Tietysti toivoimme asioiden parantuvan. Aloitimme myös pariterapian, mutta ilmeisesti liian myöhään. Pari kertaa kerkesimme käymään, kunnes viikko sitten avokkini lähti tapaamaan kaveriaan toiseen kaupunkiin.
Kaikki romahti vappuna, kun avovaimoni palasi reissultaan. Hän ilmoitti ettei enää halua tosiaan jatkaa kanssani. Nyt huomasin hänen olevan tosissaan eroamassa. Ja se oli paha yllätys. Ilmeni vielä että hän oli tavannut uuden miehen reissullaan. Kaikki mureni, vapun jälkeiset päivät olivat yhtä tuskaa. Olimme molemmat todella maassa. Avovaimoni tietysti vähemmän, sillä hänellä oli jo muuta mietittävää uuden tuttavuuden takia. Koitin puhua meitä vielä yrittämään uudelleen, emmehän olleet käyneet kuin kaksi kertaa pariterapiassa. Mutta avokkini ilmoitti ettei jaksa enää yrittää.
Noh pari päivää minulla meni vain itkiessä. Jouduin jäämään sairaslomalle. Avovaimoni jaksoi kuitenkin hoitaa arkiaskareitaan. Näin kyllä että hänkin kärsi, mutta kärsikö hän eroa vai sitä kun näki miten pahaa ero teki minulle?
Toivoin että hänen uusi suhteensa olisi vain jotain hetken huumaa. Mutta mitä enemmän tässä on päiviä mennyt, suhde näyttää erittäin toimivalta.

Sitten otimme asiat jälleen puheeksi. (Älkää peljätkö, emme ole huutaneet lapsemme nähden asioita selväksi) Olo parani kummasti puhumisen jälkeen, vaikka ei oma surutyöni ole valmis vielä pitkään aikaan. Kirjoitan tästä eteenpäin avovaimoni exänä. Asumme siis saman katon alla vielä hetken, kunnes uudet asunnot ovat löytyneet. Lapselle kerromme tilanteemme tänään. Saas nähdä mitä siitä tulee?!
Nytkin on viikon loppu, exäni huitelee jossain miehen kanssa. Itse olen kotosalla lapsen kanssa. Olo on hieman hutera ja orpo, edelleen syytän itseäni erosta, vaikka puhuessamme exä vannoi että ero ei johdu pelkästään minusta. Tiedän että en ole aina ollut paras mahdollinen avomies. Exäni on nyt omien puheiden mukaan onnellinen, kun hän tietää että minulla ei ole uutta miestä vastaan mitään kaunaa. Ei minulla pohjimmiltaan olekaan, asia on tietysti uusi joten tottumiseen menee minulta vielä aikaa. Ja kun huomaan että exäni on onnellinen tarttuu siitä onnellisuudesta osa minuunkin.
Tässä nyt kirjoitan terapeuttisesti tänne. Olo on edelleen orpo ja surullinen, mutta kai sitä valoa pian näkyy tunnelin päässä minullekin.

Särkynyt Orvokki

Minä erosin jo vihdoin ja viimein huonosta suhteesta, jota kesti noin 10 vuotta. Lopullinen tikki oli uusi seurustelusuhde miehen taholta, vaikka hän sanoikin "että mehän voidaan jatkaa niinkuin ennenkin".
Olemme olleet pitkään yhdessä ns. näennäissuhteessa vaikkakin asuimme erillään. Suhteessa on ollut pettämistä, henkistä väkivaltaa molempien taholta, vahvaa ystävyyttä, työtoveruutta, siis kaikkea on tapahtunut.

Pahinta minun taholtani on ollut, että näin suhteen toimimattomuuden jo kauan, mutta en kyennyt päästäään irti. Suhteen seurauksena on nyt sitten lapsettomuuskriisi (minä 43 v.), diabetes, verenpaine ja ylipainoa. Sirpaleet ovat ainoastaan jääneet jäljelle. Kuitenkin nyt istun kotona ja toivon, että puhelin soi. Vihaan itseäni minkälainen mato minusta on tullut, tuntuu että kaikki itsekunnioituksen rippeetkin ovat kadonneet.

sinkkunainen 36v.

Se on jännä mitä me naiset kestämme, on suhde sitten miten huono tahansa. Onko tosiaan pääasia se, että onpa ainakin joku suhde, kun ei suhdetta ollenkaan. Mutta onneksi olkoon! Olet osannut tehdä viisaan siirron, kun repäisit itsesi irti tästä suhteesta. Ei kannata tuhlata energiaa vanhojen muisteluun eikä ainakaan palata niihin! Ymmärrän hyvin, kuinka toivoo mielessään, "että jospa sittenkin", mutta älä vaan soita perään. Tee kuule lista puhelimen viereen, missä on kaikki ne viat isot ja pienet tästä miehestä, ja kun ja jos soittaa, vilkaise listaan. Eipä tee mieli vastata-eihän?
Ja tee lista, mitä nyt rupeat tekemään - pikkuhiljaa...1) mene lenkille 2)hanki kiva harrastus tai tapaa ystäviä, mitä olet laiminlyönyt. Siis vähän kuin aarrekartta mitä kohti ponnistat. Kun pikkuhiljaa elämäsi selkiytyy, huomaat että paistaa se päivä..:) Kenenkään miehen takia ei kannata masentua, ylös, ulos ja lenkille, siinä paineet ja paino vähenee ja saat näyttää exälle sen jälkeen pitkää nenää!
Ystävyydellä:)

Särkynyt Orvokki

Hei, kiitos kannustavasta vastauksesta Sinkkunainen. Selailinkin tuossa noita liikuntaharrastuksia. Täytyy tosiaan kehitellä jotain tekemistä. :)

sinkkunainen 36v.

Kiva kun voin olla avuksi. Kyllä se siitä. Tässä kans neljä vuotta yksin tallustettu ja vasta vuoden verran olen katsellut uudelleen ympärilleni. Harmittaa heittää aikaa hukkaan, mutta nyt olen taas oman elämäni "rouva".
On kans ihanaa shoppailla itselleen kaikkea ihanaa, hyvät tuoksut ja meikit, vaatteet ym piristää kummasti päivää. Ja ei tee mieli syödä suklaata, kun tekee jongun naamion/jalkahoidon ym itselleen ja polttaa kynttilöitä ja kuuntelee mieli musiikkia samalla. Lasi viiniä...aah...kuka miestä kaipaa??!! Ainakaan hetkeen:)

Enkeli alkuperäinen

Sinkkunainen 36v tossa erittäin hyvä kysymys kuka miestä kaipaa...ilman miestäkin
aikuinen nainen pärjää eikös vaan?

sinkkunainen 36v.

jepulis:)

tellukka70

Hei, olen juuri ikäisesi..Ja myötätunnolla luen kertomustasi...onneksi on muitakin, jotka myöntävät eron ottava aikaa. Itse erosin reilu kolme vuotta sitten ja vasta reilun vuoden olen ollut taas oma itseni. Mennyt tullut ja elänyt elänää itselleni. Joskus putkahtaa taas esiin lapsettomuus, perheettömyys, mutta itsepähän vaihtoehtoni valitsin.

Tosimies82

Lueskelin tuossa teidän kertomuksia ja päätin lisätä tänne oman pätkäni. Eli avioerohan tässä on kyseessä. Otin liian nuoren vaimon, joka päättikin haluavansa elämältä jotain, muuta kunin mitä minä olisin hänelle pystynyt antamaan. Hän jätti minut n.6 kk:tta vihkimisemme jälkeen ja eroon meni 2vrk:tta kun ilmoittamatta hän muutti ja jätti minut yksin ja avioliittoni romahti kasaan kuten minäkin. Erosta on nyt n.4 kk:tta ja mä olen ihan palasina, ihan riekalaina...tarvitsisin kovasti apua sellasita, jotka on kokenut tämän tai elää tätä hetkeä.... Miten tästä voi selvitä? Kuinka kauan se tulee kestämään?

sinkkunainen 36v.

Olen todella pahoillani tapahtuneesta. Mutta tuota ei sovi suoralta kädeltä sanoa, miten kauan kestää toipua..se voi viedä aikaa ja varmasti mieli on maassa ja on muutenkin surkea olo. Eihän sitä voi ymmärtää, miksi yhtä-äkkiä toinen jättää, helpompi olis jos rouvasi olisi tehnyt päätöksen ennen häitä, ettei mitään häitä tulisikaan. Mutta näin on asiat nyt ja siitä tarttis päästä yli!
Aika parantaa! Älä kiirehdi, mene päivä kerrallaan, voit hankkia vaikka apua jos tunnet että tarvitset ammattiauttajaa, muista kaverisi, hekin kuuntelevat, et ole yksin kaikki kyllä ymmärtää sinua-varsinkin kun sinä olet se joka jätettiin. Kyllä sympatiat ovat sinun puolellasi! Älä ainakaan tuhlaa energiaa kostamiseen!! Mielikuvissa toisen voi vääntää solmuun, mutta ota tavaksesi vaikka, että pienen hetken päivästä suret tätä eroasiaa ja sitten tartut muihin asioihin! Päämääränä uusi tulevaisuus!! Kyllä se siitä, mutta siihen voi mennä aikaa...Tzemppiä!!

Eemeli50v

niin Särkynyt82 kuin muutkin eron kokeneet. Pahinta, mitä voit itsellesi tehdä, on olla yksin kotona ja pyrkiä yksin ratkaisemaan, miksi suhde päättyi eroon.

Siispä ylös ja ulos: kokeile uusia tai vanhoja harrastuksia, löydä itsellesi toimintaa. Minulle se on lenkkeily ja tanssi. Sitä suosittelen, mutta Sinulle se voi olla jotain muutakin, mutta ei missään tapauksessa pullo tai tuoppi. Pääasia, että lähdet ihmisten ilmoille. Toki aina välillä voit istahtaa ja lukea vaikka näitä sivustoja. Sinulla on vain yksi elämä: älä hukkaa sitä.

Kiitos Sinkkunainen 36 v:lle ja muillekin erinomaisista eron kuvauksista ja ohjeista.

sinkkunainen 36v.

Sitä on ihmeen helppo toisia neuvoa, mutta itse on vaikea niitä noudattaa. Tässä taas sydän syrjällään, mutta jaksan hymyillä sillä ei se suremalla auta.
Rakkaus on raatoo!! Mut eiköhän nämä tunneasiat mene taka-alalle, sillä elin pelko peffan alla, kun odottelin tuleeko syöpätestistä positiivinen vastaus. Onneksi sitä se ei ollut, mutta "vehkeet"vietiin!!
Nyt nautitaan vain elämästä - kai se rakkaus antaa odottaa- mutta jospa se sitten olisi sen arvoista ja kestävää!
Kesäpäiviä kaikille lukijoille:)

liisukkavaan

mietin omaa eroani, siitä on 9 v, vasta nyt viimeiset 2 vuotta olen osannut antaa itselleni lupaa elää omaa elämää, en osaisi neuvoa ketää kun en itsekään osaa toipua

Jooonas82

Itsellä ero edessä, vajaa 4 vuotta yhteiseloa takana ja kihloissakin kerettiin käydä.
Tuska on valtava vaikka ero ei oikeastaan tullut yllätyksenä, avovaimoni tunteet ovat viilenneet vuosi vuodelta ja ero ollut puheen aiheena lukuisia kertoja viimeisen vuoden aikana, pienimmästäkin riidasta avovaimoni otti puheeksi aina eron.
itse koitin pitää suhteen kasassa kaikin voimin ja nyt alkaa olla kaikki kokeiltu, paremmasta tulevaisuudesta taitaa olla molemmilta mennä jo toivo.
Tuntuu vaan niin pahalta kun on yrittänyt kaikkensa ja rakastan avovaimoani edelleen todella paljon, ilman vasta kaikua.
Saa nähdä miten tästä toivutaan, työt ei ainakaan kiinnosta tippaakaan. oikeastaan en enää välitä saanko potkut vai lopetanko itse koko työt kun tuntuu että millään ei oikeastaan ole enää väliä...
Jos tätä oloa on vielä odotettavissa seuraavat pari vuotta niin pelottaa ihan se totaalinen romahdus.

liisukkavaan

Elä hyvä ihminen tuollaisia puhu! Et tietenkään eroa työstäsi vaan pakerrat siitäki eestä enempi. Sinun elämäsihän nyt on kyseessä josta sinä itse vastaat. Tuskin se ketään auttaa jos potkut hankit. Mutta se, että kohennat itsetuntoasi jollain konstilla (jonka itse kyllä tiedät kun tutkiskelet hiukan mikä sinua kiinnostaa, harrastus, keskustelu, ystävä tms) niin se se auttaa sinua eteenpäin kaikista eniten ja löydät paljo nopeammin raiteille. tsemppiä sulle!

Hippi-Henkka

Toisaalta mukavaa nähdä muitakin ihmisiä samassa veneessä. Toisaalta eipä siitä paljon lohtua ole omaan tuskaan.

Itse jouduin eron eteen noin neljä vuotta sitten. Aluksi olin itsevarma, että ei tässä mitään. Onhan sitä maailmassa naisia. Minulle myös kerrottiin että aika parantaa haavat. Miksi sitten vieläkin olen täynnä raivoa ja vihaa ja ryven itsesäälissä? En pysty luomaan järkeviä suhteita naisiin enää. Olen kokeillut myös seksiä, mutta sekään ei tunnu miltään. Useimmiten ajatus tuntuu vastenmieliseltä joten olen vältellyt sänkyyn joutumista naisten kanssa. Mulla naksahti päässä varmaan pahiten just sen takia että sanottiin että olen liian kiltti ja lähdettiin toisen miehen mukaan. Sen jälkeen olen yrittänyt tuhota kaiken kiltteyden itsessäni, mutta vaikea on muuttua.

Olen sittemmin koittanut järkeillä että yhtä hyvän naisen löytämällä voisin vihdoin peittää traumat entisestä. Helpommin sanottu kuin tehty. Kuka nainen uskaltaa ottaa edes riskin?

Älkää sitten ruvetko sille linjalle että otatte laastarisuhteita tuodaksenne edes jotain säpinää elämäänne välillä. Yrittäkää edes välttää niitä. Se auttaa yhtä paljon kuin housuun kuseminen talvella. Lämmittää vähän aikaa. Minä olen sotkenut itseni vain syvemmälle suohon laastarisuhteiden kanssa.

Töissä mä oon pystyny olemaan aika normaalisti. Kavereita mulla on myös paljon koska olen melko hauskaa seuraa ja minusta saa myös ryyppyseuraa helposti kun olen sinkku. Mutta kyllä tämä jokapäiväinen vitutus on rasittavaa.

liisukkavaan

olipa hyvä kirjoitus, tuosta ei voi muuta kuin nousta ylöspäin! Kai sekin on jo sulle sanottu? Toivottavasti. Tunsin ja tunnen vieläkin yhden kaverin joka on kiltti, tosi kiltti luonne, hän on niin kiltti ettei halua lopettaa suhdetta ei-toimivassa suhteessa vaan jatkaa joka kuukausi ja lopettaa joka kuukausi, silloin kun lopettaa niin soittaa mulle ja purkaa tuntojaan. Ei ole varmaan kiva olla liian kiltti. Ehkä hän nauttii kuitenkin koska aina haluaa jatkaa. Ehkä tärkeintä olisi löytää se jokin josta nauttii elämässään, jokaisella kai sellainen on?? Asia, harrastus, työ, naku-uinti, nakuna nukkuminen ainakin on hauskaa... löytyiskö ystävää jonka kanssa puhuis henkeviä, niitä pohjamutia joissa rypee... ehkä kannattaisi yrittää mieluummin kuin juoda pohjamutia. En tiedä, olen kokeillut kumpaakin, kyllä keskustelu on kivempaa, mutta oli siinä juomisessakin omat hyvät puolet, se piti vaan osata lopettaa seuraavana päivänä, silloin siitä oli minulle apua, hetken unohdus ja heti alkoi huominen näyttää paremmalta... täytyiskin taas kokeilla, on jo useampi kuukausi mennyt kun otin miestä väkevämpää. Tuntuu ihan rikkaaltakin kun juo lasillisen sillai hienostuneesti nautiskellen, ehkä se köyhyyskin unohtuisi. Mistäs minun piti kirjoittaa... terveisiä hippi-henkalle. Ja iso halaus! Etsi ystävä tai nakuile vaikka!

jude83

mulla myös ero takana, vasta reilun kuukauden verran olen ollut sinkkuna. Takana 3 vuoden seurustelusuhde, josta viimeinen vuosi tosi vaikeaa ja takkuista. Tunteet oli molemmilla sekaisin, mies kaipasi vapautta, jännitystä minä taas enemmän hellyyttä ja välittämistä. Lyhyitä pätkiä meni aina ihan kivasti, sitten tuntui taas ettei ole mitään syytä jatkaa. Kun ei ollut onnellinen. Kevät ja kesä meni aiheesta keskustellen, saamatta aikaiseksi mitään päätöstä. Koin eläväni yksin sitä parisuhdetta. Lopullinen ero tuli yht'äkkiä, vaikkakin siitä oli jo pitkään puhuttu, minun taholtani. Eräs ilta vaan tuntui että enää ei jaksa tällaista, illasta toiseen miettiä että "jospa sittenkin kaikki muuttuisi", ja laitoin poikki. Miehelle tämä päätös tuli jotenkin yllätyksenä, nopeasti, vaikka asia oli ollut joka päiväinen keskustelunaihe vähintään viimeiset puoli vuotta. Enemmän uskon että hän yllättyi siitä että se olin minä joka uskalsi tehdä sen päätöksen..Se oli kova paikka molemmille. Ja kamalaa oli jättää toinen nukkumaan omaan sänkyyni kun aamulla piti lähteä töihin..Nähdä viimeistä kertaa toinen.

Nyt olen selvinnyt näkemättä häntä reilun kuukauden ja olen edelleen varma siitä että ratkaisu oli oikea. Vaikka on surullinen ja välillä masentunut olo ja ikävä toista olen jo pikku hiljaa oppinut selviämään niistä huonoista hetkistä. Harrastukset, ihanat ystävät, perhe, työ auttavat, ainakin minua. Miehen kanssa olemme pitäneet yhteyttä viestein ja sähköpostilla, mutta yritän irtautua siitäkin pikkuhiljaa. Minulle paras tapa selvitä, päästä yli on olla näkemättä toista. Kaveriksi en edes häntä halua. Rakastuin häneen aikoinaan ja rakastan edelleen enkä voisi kuvitella pystyväni pitämään hänet ystävänä elämässäni. Hän haluaisi sitä, mutta en pysty siihen.

Itsekkin sitä miettii että kuinka kauan tätä pahaa oloa täytyy kestää, koska pystyy taas elämään täysillä. Toisaalta mietin että viimisen vuoden aikana, huonossa suhteessa, en ole elänyt täysillä enkä ollut onnellinen, että ehkä se on jotain mikä pitää opetella uudestaan. :) Ja tiedän on mennyt vasta reilu kuukausi.. :)

Mulla on kuitenkin vahva usko siihen, että se oikea on tuolla jossain..ja että sen löytää sitten kun aika on sopiva. haluan olla onnellinen vielä joskus :)

Tsemppiä kaikille eronneille, ensimmäistä kertaa lueskelin tätä keskustelua ja ajattelin liittää omat ajatukseni mukaan..