151053

Olen pian 60-vuotta enkä ole pidempiä aikoja seurustellut enkä asunut miehen kanssa.Kaipaan sitä kovasti.Lapsia en enää voi hankkia mutta kuppanin voi aina saada.Käyn kyllä tanssimassa mutta ei vaan lykästä.Miehet luultavasti pelkäävät minua.Tai sitten olen muuten vain outo.Minulla on hyvä maku pukeutumisessa,älykkäitä mielelipiteitä,tietoa ja ymmärrystä,mutta tunnepuoli on jotenkin lukossa.Kun joku mies pystyisi sen aukaisemaan,murtaisi estoisen muurin ja rakkaus löytyisi.

Lapsuudestahan voi aina etsiä syitä.Vaikea isäsuhde,vaikea äitisuhde,rankka moraalikasvatus ym. ym.Niihin ei pitäisi kuitenkaan juuttua.Mutta jos haavat ovat syvät,ne vaikuttavat kuitenkin ellei löydy korvaavaa ihmissuhdetta.Kai minullekkin sellainen kuuluu????Joku joka rakastaa juuri minua sellaisena kuinn olen.

olo onnekas

Lapsuuteeni kuului kova kuri. "Kyllä sinä vielä nöyrryt". Ja taisin nöyrtyä, mutta ei kuritus minun elämääni ole mitenkään katkeroittanut. Lapsuudessani ei halattu, ei suukoteltu, äitini sylissä en juurikaan istunut.
Mutta sitäkin enemmän halaaminen ja suukottelu kuuluvat nyt aikuisena elämäni tähän päivään.
Ehkä juuri herkkyys ja toisesta ihmisestä, kuin myös eläimistä välittäminen ovat niitä, jotka syntyivät kurituksien myötä.

Kuitenkin pitkäaikainen ystävyyssuhde kariutui miehen uskottomuuteen ja sen myötä tullut pelko uuteen kariutumiseen, estää nyt yhteen asumisen muuttoa. Yksin asuminen tuntuu turvalliselta ja mitä vielä, oma vapaus on ihanaa.