|
Minä jätin Suomen taakseni noin vuosi sitten. Alle kolmekymppisenä sinkkuna. Marginaaliselle alalle koulutettuna, vailla tietoa työpaikasta. Vailla uuden kotimaan kielitaitoa. Säästöjä oli riittävästi muutamaksi kuukaudeksi.
Elämä uudessa kotimaassa on ollut huikeasti parempaa kuin koskaan uskalsin unelmoida. Lähdin sillä asenteella, että olen mieluummin siivooja uudessa kotimaassani kuin jatkan elämääni Suomessa. En ole enää ikuinen pätkätyöläinen. Minullakin - jopa minulla! - on upeita uramahdolisuuksia. Ihmiset tuntuvat oikeasti välittävän toisistaan. Kelpaan sellaisena kuin olen. Kaikki ei ole kiellettyä tai jollakin tapaa reguloitua. Viranomaiset eivät kyykytä kansaa jatkuvasti. Ruuhkabussiinkin voi astua ilman, että jonottaa päästäkseen näyttämään kuljettajalle lippua. Miehet - niin, ne miehet. Ne ovat aika samanlaisia kuin suomalaiset, mutta sosiaalisten taitojen kera. Känniääliöt ja suorasukaiset sänkyynmenoehdottelut ovat historiaa. Ihan mielettömän ihanaa!
En olisi jaksanut Suomessa. Välittämättömyyden kulttuurissa. Suomessa avun pyytäminen on hirveän vaikeaa, noloa. Eikä apua toisaalta tarjota. Yksin on aina pärjättävä, oli mikä oli. Ja jos ei pärjää, turvaudutaan mieluummin ison ja mahtavan systeemin apuun kuin lähimmäisiin. Välittäminen on ulkoistettu systeemille.
Kaiken kaikkiaan, olen vasta uudessa kotimaassani ymmärtänyt, kuinka väärä paikka Suomi minulle oli. En sopinut koskaan joukkoon, en tullut hyväksytyksi reippaana ja välittävänä itsenäni. Ja on ihan hassua, kuinka Suomi-kokemusten jälkeen arvostan uudessa kotimaassani ihan pieniäkin asioita, joita muut pitävät itsestäänselvyyksinä.
Tai kuten läheinen ystäväni totesi, puhkesin kukkaan muuttoni jälkeen. :)
|