Ruusa

Koskee niin pirusti. Yhden askeleenkin ottaminen on yhtä h*lvettiä ja paikallaankaan ei kärsisi olla!

Urheilija ei tervettä päivää näe, eikä näe näköjään sohvapotaattikaan joka pitkästä aikaa siirtyy paikasta A paikkaan B omilla jaloillaan eikä auto pershien alla.

Eilen nimittäin päätin hyvän ilman innoittamana lähteä pitkän pitkästä aikaa pienelle kävelylenkille. Ensin tuli kuitenkin pienoinen ongelma kun en meinannut löytää mitään päällepantavaa, sillä viime kevättalvella ALE´sta ostamani aina näpsäkännäköinen ulkoilutakki ei mahdu päälle. Tuon jo tiesinkin kun olinhan yrittänyt ko. takkia pukea päälleni heti ilmojen viilettyä, mutta jostain syystä tissini ovat kasvaneet sellaisiin mittasuhteisiin että takki on käynyt pieneksi vaikka sitä ei ole pesty kertaakaan, ja vaikka en todellakaan ole ottanut silikoneja! Ryntäät on kuin ryhävalaalla ja tissivasutkin ovat alkaneet kiristää ja puristaa (ja pullahdan niistä pihalle).

Varsinaisia ulkoiluhousuja en omista kun enhän minä ulkoile muuten kuin autolla, mutta kaapista löytyi kuitenkin hieman tuulipukutyyppiset pöksyt joita olen käyttänyt viimeksi vuosi sitten kesämökillä kun menin metsään. Oikein hyvät housut kävelylenkille, mutta MITÄ VIT**A?!!!! Tunnustan suoltaneeni painokelvotonta tekstiä, sillä pöksyt eivät mahtuneet jalkaan, en saanut niitä vedettyä ylös saakka vaan ne jumiutuivat lantion seudulle. Syvä huokaus. Piti sitten tyytyä venyviin ja paukkuviin collegehousuihin joilla onneksi tarkeni oikein hyvin.

Vanhat lenkkikengät sentään mahtuivat jalkaan, mutta nauhat niille jouduin ottamaan kävelykengistä, sillä olin varmaan tarvinnut lenkkareitten nauhat johonkin parempaan tarkoitukseen. Joskus kauan sitten.

Kävelin vajaan tunnin ja yritin pitää yllä vähän normaalia (löntystelyä) reippaampaa tahtia, mutta kymmenessä minutissa kylvin hiestä ja huomasin että kuntoni on miinuksella. Hampaat yhteen purren pakotin itseni kuitenkin liikkumaan eteenpäin. Yöllä sitten heräsin pirulliseen nilkkakipuun ja aamulla sängystä noustessani huomasin että lonkkiani särki oikein kunnolla. Voi onnetonta miten minuun koski, mutta siitä huolimatta päätin lähteä kävelemään ja hankkimaan happimyrkytystä vaikka en todellakaan halunnut ottaa enää askeltakaan!
Tein itselleni tylyt eli kävelin puoli tuntia yhteen suuntaan ajatuksella, että saan pakosti liikuntaa kun onhan minun kotiinkin takaisin päästävä, ellen sitten tilaa taksia ja palaudu kotiosoitteeseen vähän helpommalla tavalla.
Nilkka ja lonkat eivät yllättäen kiukunneet, mutta voi itku ja kurjuus miten hirvittävä kipu iski etureisiin. Voin kertoa että kotiinpaluu oli yhtä helvettiä ja matelin etanaakin hitaammin itku kurkussa, mutta sen verran sisuuntuneena että jätin taksin sitten kuitenkin tilaamatta. Mutta nyt olen kuin vanha ämmä kun joka paikkaan koskee! Oikeesti, koskee.

Huomenna en kävelemään lähde sillä poden jälkitautia ja maanantaina en mitenkään kerkiä, mutta ehkä tiistaina?

Ruoka? Sorry, hiilareita olen vetänyt. Juoma? Korkattu on..