|
Sinulla on viivästynyt surureaktio. Älä käsitä väärin tai loukkaannu. Olen itse menettänyt rakkaan veljeni jtäysin yllättäen ja käynyt ensin kriisiterapiassa (löysin hänet kuolleena) ja sitten vuoden päästä pääsin tavalliseen terapiaan, kun en päässyt elämässä eteenpäin.
Surulla on omat vaiheensa, joiden mukaan se etenee, vaikka jokainen surija onkin oma yksilönsä. Et pääse eteenpäin yksin. Minä pääsin terapiaan työterveyslääkärin kautta, hän oli tosi empaattinen ja kävin hänenkin luonaan useamman kerran, varasi aina tunnin ajan ja juttelimme. Olen tosi kiitollinen, harvinainen lääkäri.
Yritä ottaa myös yhteyttä ystäviin tms. ja ota selvää lähelläsi olevista sururyhmistä. Puhuminen ja puhuminen ja puhuminen auttaa. Älä kätke surua sisääsi.
Minä pidin ensin vääränä, että minä vanhempana sain elää ja nuorempi veljeni kuoli. En mielestäni ansainnut elää. Mutta pikkuhiljaa tajusin, että elämän on jatkuttava, vaikka mikään ei ole kuin ennen. Jostain luin, että kuollut läheinen ei katoa mihinkään, hänen kanssaan eletään vain eri tavalla kuin ennen. Hän kulkee lähellä, vaikka et häntä näe. Voit puhua hänelle, siinä ei ole mitään outoa tai sairasta. Minä tunnen usein veljen vierelläni ja kerron hänelle asioita niin kuin ennenkin. Hän elää minussa aina.
|