sortunut

Hei!

Olen jo niin väsynyt tähän taisteluun.. Olen kohta kolmekymppinen. Luulisi siis, että olen ns. järkevä aikuinen. Mutta ei. Minä olen ollut jonkinlaisen syömishäiriön kourissa enemmän ja vähemmän 15- vuotiaasta asti. Salailua, häpeää, itseinhoa, sääntöjä, kieltoja, masennusta ja oman itsen kadotus..

Suosittelen sinua huolestunut oikeasti kertomaan läheisillesi. Sairaus (jos nyt satut liukumaan syömishäiriöön) pyrkii estämään avunpyynnöt. Olen itse todennut tämän liiankin hyvin..

Olin talven huoleton, ainakin näennäisesti. Söin lähes normaalisti. Lihoin joitakin kiloja, mutta olin normaalipainoinen ja naisellinen, näin siis kuulin muilta. Uskoinkin sen silloin. Mutta nyt keväällä jokin napsahti päässä. Jokin sanoi päässäni: olet ällöttävä läski! Olenko? Okei, kyllä mä tiedän miten ne kilot pois saa.. Joo, niin tiedän, ja toivon enemmän kuin mitään maailmassa, että ruoka ja paino eivät olisi aamulla ensimmäisenä mielessä ja viimeisenä illalla.

Kauanko kroppani jaksaa tätä kurimusta, tai henkinen puoleni? Pelottaa kaikki sydämen tykytykset ja krampit. Suolisto on piinattu loppuun. Ruoka tuntuu polttavan sisällä, ei vatsalaukussa niinkään vaan ihan suolistossa!? Kamalaa. Miten hullu voinkin olla.

Huoleton: kerron näitä omia löpinöitäni, anteeksi. Ajattelin että voisit saada tuuppauksen pyytää apua. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta vaan vain vahvat ihmiset voivat todeta olevansa avun tarpeessa.

Olen niin hemmetin kateellinen ihmisille, jotka syövät normaalisti, ajattelematta sitä sen kummemmin kuin että ravitsee itseään jaksaakseen toimia. Miks en minäkin pysty siihen? Alan välttelemään tilanteita joissa pakko syödä, kuten juhlat ja illanistujaiset. Paniikki iskee jos joutuu syömään jotain tietämättä kalorimäärää.. Sairasta, vai mitä.. Tämä ensimmäinen kerta kun myönnän että olen syömishäiriöinen, ja se tuntuu aivan hirveältä. Ahdistavalta. Eihän minussa mitään vikaa voi olla, jos nyt vaan haluan olla hoikka...?? Eipä joo ole, niinhän se sairaus yrittää väittää.

Olo on kuin jekyllillä ja hydella. Esitän huoletonta, iloista naista. Ja todellisuudessa rankaisen itseäni kammottavilla tavoilla.. Joskus parikymppisenä jopa poltin kaksi kertaa tupakalla pahat palovammat olkavarteen. Arvet näkyvät vieläkin selvästi ja kuoppakohdat niissä palokohdissa on.. Väitin kavereille naureskellen, että sammuin sätkä kädessä.. Tiedä sitten uskoivatko..

Mutta anteekksi itsekäs löpinä. Kaippa minä tässä koitin terapoida itseäni.. Voimia kaikille jotka taistelevat syömishäiriöiden kourissa! <3 ja parempaa kesää!