|
Näkökulma tämäkin: Minä myös olen sitä mieltä että mitä useampi rakastava ja välittävä aikuinen lapsen elämässä on, sen onnellisempi lapsi on. Suurempi tukiverkosto, jos vaikka vanhemmille sattuu jotain...
Nuorena äöitinä esikoisen saatuaan sitä kuitenkin haluaa rakentaa oman pesänsä, olla lapselleen se ainoa oikea jne. Niin minäkin halusin ja loukkaannuin anopin tuppaantumisesta pahastikin toisinaan.
Kuitenkin nyt, lasten ollessa jo aikuisia, en voi kuin olla kiitollinen että näissä kaikissa elämän karikoissa lapsilla on ollut myös tämä mummi turvana ja tukena. Vaikeat murrosiät, kouluun ja harrastuksiin kuljetukset, omien menojeni aikaiset lapsenhoidot... Kuka siihe olisi parhaitenkäynyt kuin se mummo, jonka lapset ovat pienestä pitäen tunteneet ja joka kuuluu heidän elämäänsä. Mll:n maksullinen vieras hoitajako, joka on joka kerran eri ihminen?
Sitä ei vain ymmärrä lapsen ollessa vauva, että sitä ei pysty kuitenkaanyksin tai kahdestaankaan kasvattamaan, muitakin tullaan tarvitsemaan. Ja niille muille pitää antaa tilaa olla isovanhempia, eikä "käyttää heitä hyväkseen" vain kun itse tarvitsee lapsen hoitoapua.
ps. Ap. Tämän ei ole tarkoitus loukata sinua. Olen itse aikoinani ahdistunut anopistani, paljonkin, ja ymmärrän tuon tunteen. Älä kuitenkaan polta siltoja lapsen ja isovanhemman ja itsesi välillä. Läheiset ovat rikaus. Kaikilla niitä ei ole.
|