Järkyttynyt

Ihanaa, että aihe on herättänyt keskustelua! Kiitos kaikille kirjoittaneille ja erityisesti tukeaan tarjonneille, sitä on kaivattu. Tuntuu hyvältä, kun joku muukin on sitä mieltä, että oli oikein toimia näin! Itse koen, että tein oikein, mutta aina sitä ei jaksa muistaa, kun kauhukuvat tulevasta valtaavat mielen. Silloin on helpottavaa lukea näitä tekstejä ja jaksaa paremmin uskoa taas omaan itseensä.

Jos jotakuta mietityttää, niin tein tämän keskustelunavauksen mm. siksi, että netissä surffatessani löysin keskusteluista vain ilmoituksen kohteena olleiden perheiden/vanhempien/äitien näkemyksiä ja kokemuksia, jotka ymmärrettävästi olivat usein katkeria. Suurin osa jutuista oli myös perheistä, joissa koettiin, että ilmoitus oli aiheeton. Niistä keskusteluista itselleni jäi hyvin neuvoton olo. Toivottavasti nyt joku voi löytää myös tämän keskustelun, jos on samassa tilanteessa kuin minä ja tämäkin puoli asiasta tulee esiin. Ilmoituksen tekeminen kun ei välttämättä ole ilmoittajallekaan helppo asia ja se tuntuu monesti unohtuvan. Ilmoituksen tekijäkin useimmiten on oikeasti todella huolissaan asioista.

Kirjoittajalle "toisaalta.."
Lainattavien kirjojen listallani on mm. ko. kirja, mutta en ole siihen vielä päässyt käsiksi.
Haen muutosta koko tilanteeseen: suvun ajattelumalleihin, siskoni ja siskoni tyttären toimintaan, kummityttöni elämään. Kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta en usko myöskään puolinaisiin ratkaisuihin. Ensisijaisesti tarkoituksenani on saada kummitytölleni tasapainoisempi elämä. Jos asia poikii jonkinlaista ajatuskaavojen muuttumista myös muissa sukumme ihmisissä tai siskossani/siskontyttäressäni, on se enemmän kuin hienoa. Samaa mieltä kyllä olen, että en usko muutosta varsinkaan siskoni/siskontyttäreni ajatusmaailmassa tapahtuvan, mutta olenpahan ainakin jollain tavalla yrittänyt.
Ja sehän minua nimenomaan pelottaa, että en tiedä, mitä tulevaisuudessa tulee heidän tykönään tapahtumaan...

Olin siis itse tuolloin joulun vietossa äitini luona (mummolla) enkä kotonani. Jos olisin ollut kotonani, en olisi varmaan edes koko asiasta mitään kuullut. Sisareni soitti äidilleni, että nyt on soitettu ambulanssi ja äitini lähti siskolleni. Menin itse 5 min päästä perässä nähdäkseni tilanteen ja kun kummityttö tuli unisena ja totisena alas, kysyin, josko hän lähtisi kanssani katsomaan mitä pappa tekee ja syömään riisipuuroa. Tyttö oli heti vetämässä takkia päälleen. Kerroin äidilleni, että menemme puurolle ja äiti kauhisteli, että miten hän ei tajunnut heti samaa asiaa. No, meidän suvussa ei lasten etu todellakaan ole ensimmäisenä mielessä.

Kyllä, olen valmis siihenkin vaihtoehtoon, että tyttö on laitoshoidossa jatkossa. Sekin on parempi vaihtoehto kuin tämä elämä. Luonnollisesti tällaiset kokemukset vaikuttavat lapseen, mutta uskon, että laitoselämästä jää tytölle kuitenkin vähemmän huonoja kokemuksia. Lähipiirissä on myös esimerkki erään vanhemman pojan muuttamisesta lastenkotiin ja poika itse on ollut ratkaisuun erittäin tyytyväinen ja hänen elämänsä on nykyään mallillaan. Tosin, kuten tässäkin keskustelussa on mainittu, ei huostaanotto/laitoshoito todellakaan ole suora seuraamus/ainoa vaihtoehto, vaan ensin yritetään monenlaisia tukitoimia.

En myöskään elättele toiveita siitä, että tyttö olisi minulle tästä mitenkään kiitollinen, en todellakaan. Tällä hetkellä hän ei paremmastakaan tiedä, joten muutos ei tunnu hänestä hyvältä. Ja uskon, että hän ei välttämättä koskaan osaa rehellisesti olla sitä mieltä, että hänen äitinsä ei ole kohdellut häntä oikein.

Asia ei todellakaan ole aina niin, että kun toinen rellestää, toinen todella hoitaisi lasta. On sattunut myös tilanteita, joissa myös naapurit ovat nähneet, kun lapsen kanssa kotiin jäänyt heiluu keittiössä viskipullo kädessä lapsen edessä tuhannen tuiterissa. Monesti kotiin jäänyt kokee lapsen myös tietyllä tavalla riesaksi, sillä näitä ryyppyreissuja ei ole koskaan suunniteltu etukäteen, vaan yhtäkkiä tulee ilmoitus, että ryyppääjä ei sitten olekaan tulossa tavalliselta kyläreissultaan kotiin, että hoida se lapsi, mua ei kiinnosta. Silloin myös kotona olevan suunnitelmat menevät uusiksi. Eroperheissä lapsen tapaamiset on yleensä sovittu, eikä niistä ole ongelmaa kummallekaan osapuolelle.
Pahempi asia tässä mielestäni on se, mitä tilanne tekee lapselle. On aika sydäntä särkevää kuunnella tyttöä, joka kysyy isoäidiltään, että miksei äiti halua tulla kotiin?

Olisi varmasti ollutkin reilua puhua ko. ihmisille ensin suoraan. Tosin tiesin kutakuinkin varmasti, että keskustelu ei tule olemaan millään tavalla rakentavaa. Asianomaiset ihmiset kun ovat sitä mieltä, että asiat ovat hyvin eikä minulla ole oikeutta heidän asioihinsa puuttua. Minulla ei todellakaan ollut voimia lähteä käymään hedelmätöntä ja kuluttavaa keskustelua, jonka seurauksena mikään ei muutu. Samat keskustelut tullaan käymään nyt, kun ilmoitusasia lähtee etenemään. Nyt edes kummityttöni tilanne voi muuttua.

Ja kyllä, itsemurhayritys on hätähuuto. Onko se samalla tavalla ääretöntä sympatiaa ja huomiota vaativa 4.-5.kerralla? Tehtynä kotona kaikkien läsnä ollessa? Kun tietää, että kukaan ei yrityksesi anna missään tapauksessa mennä loppuun. Voi kuulostaa raa'alta, mutta jos ihminen todella haluaa päästä hengestään, hän osaa yrityksen viedä loppuun asti. Omasta mielestäni tämä itsemurhayritys oli äärimmäinen huomionhaku. Toki ihminen on erittäin vaikeassa tilanteessa päätyessään itsemurhaan, mutta silti.

Itse en ole ollut tietoinen muista vaihtoehdoista. Soittaessani sosiaalihuoltoon kerroin olevani huolissani 4-v kummitytöstäni ja kysyin, mitä voin tehdä. Sieltä sanottiin suoraan, että voit tehdä lastensuojeluilmoituksen, muita vaihtoehtoja ei edes mainittu. Tein siis ilmoituksen.

Ja kyllä, olen lapseton. Tarkoittaako se, että minulla ei voi olla näkemystä siitä, minkälainen elämä ei ainakaan ole hyväksi lapselle?

Takaisin myös vastakysymys: Oletko itse alan ammattilainen (sosiaalihoitaja, psykologi tms.)? Tai miltä pohjalta (esim. omista kokemuksista), jollet ammatilliselta pohjalta, teet näitä huomioita ja kysymyksiä? Tunnut tietävän asiasta paljon ja olisi mukavaa tietää, miltä kantilta asiaa katsot.

"Teit oikein": Asun ko. ihmisistä n. 15 km päässä, eli en onneksi itse asu aivan naapurissa. Onni sekin. Olen kyllä joskus harkinnut muuttamista toiseen kaupunkiinkin, ihan vain päästäkseni sukuni murheista eroon, mutta ainahan niitä kantaa mukanaan...

"Alkoholistin sisko": Helpottavaa kuulla vastaavaa kokeneelta positiivistakin näkökulmaa asiaan. Se kannustaa minua ylläpitämään toivoa paremmasta sukuni suhteen.