Alkuperäinen kirjoittaja voimia sinulle!

Teit mielestäni aivan oikein tilannetta jo tarpeeksi pitkään sivusta seuranneena, tuskin hetken mielijohteesta taikka koston halusta, kuten joku kehtasi vihjata.
Varmasti oli todella rankka paikka tehdä se ilmoitus, voin vain kuvitella..
Mutta älä epäilekään, ettetkö olisi tehnyt sitä vain ja ainoastaan sen tytön parasta ajatellen, hänen vuokseen, ja siinä toimit oikein.

Itelläni vähän vastaavanlainen tilanne myös jollain lailla meneillään, että eräästä hyvän ystäväni lapsesta tod.näk. Pitäisi rohjeta sellainen ilmoitus tekemään, vaan enpä ole moista vielä saanut tehtyä. Tiedän siis kuinka VAIKEA juttu tuo sinulle oikeasti oli, pelkkä ajatuskin sellaisen tekemisestä saa kylmät väreet kulkemaan ja tulee ihan oksettava olotila, kun vain ajatteleekin asiaa.
Tilanne heillä on lyhykäisesti sanottuna se, että ystäväni on tavallaan eronnut avomiehestään jo reilu vuosi sitten, muuttanut siis omaan asuntoonsa yhdessä heidän alaikäisen lapsensa kanssa. Jostain kumman syystä vain "veri tuntuu vetävän" häntä aina vaan kerta toisensa jälkeen sen miehen, pojan isän luo..
Ei siinä mitään, jos mies ois ihan ok tyyppi, mutta kun ei ole.
Hän on todella sairas ihminen, voisin vaikka vannoa, että narsisti (jollaisista on omakohtaistakin kokemusta ihan tarpeeksi), vaikkei diagnoosia olekaan. ja miten oiskaan, kun hänhän on mielestään täysin terve ja normaali ja syyttelee ja syyllistää ja haukkuu tätä lapsensa äitiä jopa tämän ittensä kuullen vaikka millä nimityksillä, jo vuosikaudet tehnyt niin. On ns. aivopessyt lapsensa ja nyt jo hänenkin suustaan saa äitiparka kuulla vaikka mitä kauheuksia ja haukkuja, kuinka kamala äiti tämä muka hälle on, idiootti ja tyhmä ja vaikka mitä!
Heillä pitkä suhde takana ja jo vuosia ennen lapsen syntymää oli samanlainen "helvetti" päällä, tämän syntymän jälkeen on tilanne vain pahentunut pahentumistaan. Mies on manipuloinnin mestari ja osaa vetää oikeista naruista joka kerta saadakseen tahtonsa läpi. Ystäväni on monet kerrat soittanu mulle ja itkeny katkerasti puhelimessa ja pyytäny auttamaan häntä, kyselly mitä hän voisi tehdä jne. Ja monet kerrat oon yrittäny auttaa häntä parhaani mukaan (ja onhan mulla vankka "oman kokemuksen kautta hankittu tietämys" siitä, millaista tuollaisessa suhteessa oleminen narsistimiehen kanssa oikein onkaan), lohduttanu, hakenu ammattitahojen yhteystietoja hänelle valmiiksi, rohkaissu/kehoittanu kymmenet kerrat soittamaan niihin jne. Kerran soittikin sitten, mutta niin kovasti pelkäsi, että sos.viranomaiset veisivät häneltä lapsen ennenpitkää, joten uskottelikin heille, ettei hätä ole ihan tämän näköinen, että on iteki muka liioitellu asiaa, avun tarvettaan, ja sai karistettua heidät kannoiltaan "häiritsemästä".
Ei uskaltanutkaan sittenkään seistä omien(kaan) ajatustensa takana, koska mieleen hiipi ukkonsa alituiset uhkaamiset ja uhoamiset siitä, miten käy, jos hänet meinaa jättää/viedä häneltä lapsen. Oli saanu uskoteltua jopa niinkin hurjia ja pelottavia ajatuksia hänen päähänsä, että jos sellaista edes yrittäisi, hän olisi kuitenkin se, joka lapsen lopulta saisi itselleen, koska ystävänihän on vain "hullu" ja idiootti" ja "mielenvikainen", hänen mielestään siis. Ja eihän sellaiselle mitään lasta annettaisikaan. Totuus ei kuitenkaan ole tuo hänen väittämänsä, mutta voi vain kuvitella, kuinka sitä ite kukanenkin alkaisi uskoa moiseen, jos kuulisi samaa höpinää vuosikaudet!
Vaikka TODELLISUUDESSA ja ihan OIKEASTI se mielenvikainen tässäkin yhtälössä on vain ja ainoastaan se mies itse, NARSISTI mikä narsisti. Itekin miehen tavanneena ja tilannetta sivusta seuranneena + se kaikki hulluus ja mielipuolisuus, mitä ystäväni on kertonut siitä miehestä/hänen käytöksestään, ei voi olla kovin kaukana narsismista.
Narsistin uhri on siis täysin ja siitäkin aiheesta oon hänelle sivukaupalla hakenu netistä luettavaa ja ihan samaa mieltä on siitä, että hyvin moni juttu täsmää hänenkin mieheensä.
PELKO on vain niin suuri tekijä tässä kuviossa, ettei uskalla toimia, kuten kuuluisi, kuten itsekin tietää, että pitäisi. Ja on sen monta kertaa myöntänyt.
Äijänsä on sen verran pahasti päässyt vuosikausia manipuloimaan toista, pelotellu ja uhkaillu, ollu todella arvaamaton ja epävakaa persoona, väkivaltainen sekä henkisesti että fyysisestikin, itsetunnon nujertanu jo aikaa sitten, ettei siinä enää monikaan nainen sellaisen kaiken läpikäyneenä kerta kaikkiaan KYKENE eikä JAKSA mitään tehdä. Irtaantua. On kuulemma niin väsynyt ja uupunutkin jo kaikkeen, turtunut, ettei ole kerrassaan Voimia toimia ja vielä kun omat vanhemmatkaan saati siskot eivät tahdo ymmärtää, millaisessa helvetissä hän on eläny jo vuosikausia, niin ei saa heiltäkään yhtään henkistä tukea taikka muutakaan apua, saati Ymmärrystä. Mikä on todella surullista :(
Välimatkaa meillä on yli 500km, joten itekään en pysty olemaan sillä tavalla tukena hänelle, mitä hän aivan selvästi tarvitsisi. Suoraan sanoen siis hänellä ei ole juuri ketään/mitään tahoa, joka auttaisi tällä hetkellä ja riutuu siellä vaan päivästä toiseen ja pelkää milloinka taas iskee ukolleen joku kohtaus päälle..
Tiedän todella, kuinka KAMALASSA ja AVUTTOMASSA tilanteessa hän varmasti tuntee nyt olevansa, kuin umpikujassa. Ei uskalla tehdä sitä minkä itsekin oikeaksi tietäisi eikä haluaisi enää siinä helvetissäkään elää.. Painajaismainen tosiasia todellakin..
Mikä kuitenkin pahinta, ei edes hänen lapsensa tunnu olevan tarpeeksi tärkeä motiivi irtaantumiseen, tai siis ei ainakaan uskallusta saa sitäkään kautta toimiakseen. Olen monet kerrat sanonu ihan suoraan siitäkin, että ajattelisi edes lastansa, että millainen hänestä oikein kasvaa ja kehittyy, kun joutuu elämään tuollaisessa tilanteensa läpi lapsuutensa.. kuinka paljon kärsii jo nyt ja kuinka kauaskantoiset seuraamukset ja vaikutukset tulevat vielä olemaankaan tulevaisuudessa. Että ajattelisi edes sitä kaikkea jollei enää itestään niin jaksa välittää. Että haluaako sellaista elämää lapselleen, monenlaisia vaikeuksia ihmissuhteissa jne.
Hän on vain NIIN väsynyt ja toisaalta ymmärränkin sen oikein hyvin, itekin olin aikoinani samassa pisteessä..
Tuota hänen lastansa vain kovasti aina välillä ajatellu ja miettiny, että uskallanko puuttua asiaan tämän kummemmin, mitä jo oon puuttunut.. onko se minun asiani?
Mahdollinen ystävyyden menetyskin käynyt mielessä ja kaikki se viha, mitä tulisin kohtaamaan, kun selviäisi, kuka ilmoituksen on tehnyt..

Kertokaa mitä ootte mieltä tästä!
oon aika avuton itekin nyt ja jatkuvasti saa pelätä, milloin ystäväni taas soittaa ja mitä kamalaa taas kerran on päässyt tapahtumaan..