Petturi2

Mulla on sama juttu kuin edellisellä. Olen seurustellut mieheni kanssa yhteensä n. 9 vuotta. Viime keväänä oli vaikeeta aikaa, kaikki mitä mies sanoi tai teki tuntui vaan ärsyttävältä. Tähän vaikutti kaikki muukin sen hetkinen elämä, piti muuttaa miehen vuoksi kaupunkiin joka on kaukana omasta perheestä, en viihtynyt työssäni jne. Näistä kaikista sitten kehkeytyi yleinen vitutus joka kohdistui mieheeni.
Sitte tapasin lomareissulla erään miehen, johon aloin olla säännöllisesti yhteydessä. En kertonut tästä kenellekään. Pari kertaa tapasin miehen, eikä niissä tapahtunut mitään sen kummempaa. Sitten tilanne meni siihen, että päädyin sänkyyn tämän toisen miehen kanssa, ja sillä hetkellä tuntui että asialla ei ole enää mitään väliä, ero kun oli käynyt jo mielessä muutenkin. Se ei oikeestaan tuntunut miltään sillä hetkellä. Pettämisen jälkeen minusta kuitenkin tuntui pahalta, ja siihen loppuikin yhteydenpito toiseen mieheen. Tapahtuneen jälkeen asiat alkoivat mennä taas paremmin joka saralla, ja asia jotenkin unohtui mielestäni. Aika kului, meni useita kuukausia ja päätimme että menemme naimisiin. Häämme ovat ensi heinäkuussa. Viimeisen kuukauden aikana olen alkanut saada hirveitä sydämentykytyskohtauksia, henki ei kulje jne. kun ajattelen että olen pettänyt miestäni. Kun katson häntä en voi uskoa että olen tehnyt jotain niin kamalaa. Rakastan miestä yli kaiken, ja antaisin mitä tahansa että saan olla hänen kanssaan, ja että saisin tehdyn tekemättömäksi. Mutta en saa. Välillä päätän että nyt kerron hänelle asiasta, mutta kun tiedän miten paljon asia tulee satuttamaan häntä, en pysty. En tiedä, voi olla että mies antaisi minulle tekoni anteeksi, mutta en pysty kertomaan. Ajattelen että ennemmin kärsin itse tätä kamalaa tunnetta kun kurkkua kiristää ja ahdistaa, kuin satutan häntä. Ehkä tämä on minulle rangaistus siitä mitä olen tehnyt. Haluan tosissani olla miehen kanssa, ja todellakin tiedän että en voisi toiste tehdä yhtä pahaa hänen selkänsä takana. Oikeesti. Nyt sen tietää, kun on vaikeuksia elää itsensä kanssa kun on sen kerran tehnyt. Toisaalta ajattelen että minun pitäisi olla miehelle rehellinen, mutta isku olisi todella kova.
Päätökseni kertoa asiasta vaihtelee päivittäin, ja viimeisin päätökseni on että en kerro. Yritän elää asian kanssa päivä kerrallaan, ja olla miehelleni niin hyvä vaimo kuin ikinä voin. En nurise turhista ja muutenkaan aiheuta pahaa mieltä. Tiedän kyllä että tekoa ei voi millään lailla hyvittää.

Tiedän että tämä kuulostaa joidenkin mielestä itsekkäältä tms. mutta kertomatta jättäminen on itselleni pahempi rangaistus, kuin se että kertoisin. Kertomalla pääsisin helpottamaan omaatuntoani, ja se ehkä myös helpottaisi jollain lailla omaa oloani. Toinen taas joutuisi siinä tilanteessa kärsimään.

Elämä ei ole helppoa, ihminen tekee virheitä. Mutta onneksi niistä joskus edes ottaa opikseen.