Aino1959

Löysin tällaisen vanhan viestiketjun. Olen yli kolme vuotta sitten jäänyt leskeksi. Tuolloin tein elämäni suurimman virheen, lähdin töihin, pidin perhettä yllä, hoidin kotiani, mutta unohdin, tai oikeastaan en halunnut enkä pystynyt, puhua surustani ja mieheni kuolemasta. Kävin kyllä sururyhmässä mutta se oli liian vähän, olisi pitänyt puhua kun kuuntelijoita olisi ollut ja itkeä itkut pois. Ajan mittaan ystävät uskoivat, että olen selvinnyt, mutta asia ei suinkaan ole niin. Tällä hetkellä olen masennuksen vuoksi sairaalahoidossa. Puhumaton suru aiheutti pahan masennuksen ja lamaantumisen.

Siis puhukaa hyvät ihmiset, kenelle tahansa. Jos ei ole ystäviä niin sitten papille tai muulle ammattiauttajalle. Ja itkekää itkut pois sisältänne. Vain sillätavalla voitte selviytyä elämään, rakas läheinen ei varmasti koskaan unohdu mutta elämä on helpompaa kun puhuu sen kaiken pois sisältään. Tämä minun tieni on turhan raskas. Mutta niin oli menetyksenikin liian raskas. Menetin liian paljon, mutta sen kanssa täytyy vain oppia nyt elämään, lasten takia ja ehkä itsellekin vielä joku valonpilkahdus löytyy elämään kun tämä masennus paranee.

Aurinkoa kaikkien teidän surevien elämään toivoen Aino